Kanssa raikuva voitto "Kyllä"-kampanjasta sunnuntain kansanäänestyksessä Venezuelan aikarajojen poistamisesta kuulemme varmasti lukuisia toistuvia syytöksiä autoritaarisuudesta ja kasvavasta persoonallisuuskultista presidentti Chávezin ympärillä. Tarkastellaan kuitenkin tuloksia tarkemmin verrattuna vuoden 2008 marraskuun aluevaalien tuloksiin paljastaa, että erityisesti "personalismo"-syytös on perusteeton. Tulokset viittaavatkin sellaisen kestävän ideologisen hajautuman muodostumiseen, joka voi osoittautua hallitsevaksi persoonallisuuksiin nähden Venezuelan vaalikilpailuissa[1].
- Holhooja on jo esittänyt kysymyksen "Nyt kun perustuslaki ei ole enää rajoitus, riittääkö vaalit puolustamaan despotismia Venezuelassa?" Termirajojen poistaminen on jotenkin asetettu merkittäväksi liukumäksi autoritaarisuuteen, kun taas joidenkin kirjeenvaihtajien pelkkä huutaminen "Uh! Ah! Chávez ei mene!" on riittävä todiste jyrkästä persoonallisuuskultista.
Tästä huolimatta keskustelu Venezuelassa on usein keskustelua yhdestä miehestä, presidentti Hugo Chávezista. Tämä on useiden samanaikaisten voimien tulos, joista merkittävin juontaa juurensa Punto Fijo demokratiaa.
Vuodesta 1958 vuoteen 1998 venezuelalaiset elivät niin sanotussa "sopimusdemokratiassa", jossa kaksi pääpuoluet jakoivat vallan öljyrahoitteisen asiakasvaltion pyhittämässä sopimuksessa. Vaikka tämä sopimus kesti Latinalaisen Amerikan autoritaaristen hallintojen nousun 70-luvulla, sen jälkeen sen keskiluokka liukui vähitellen köyhyyteen öljyvuokran laskun myötä. Tähän syrjäytymisen ja vakiintuneiden poliittisten puolueiden tyytymättömyyden ilmapiiriin Chávez nousi puhuessaan vallan palauttamisesta kansalle.
Edustustojen perustamisen myötä suuremman sosioekonomisen osallisuuden toteutuminen edistyi samanaikaisesti kansalaisten osallistumisen edistymisen kanssa 5.th Tasavallan uuden perustuslain luomisen kautta yhteisöneuvostot, ja vuoden 2004 kansanäänestyksen palauttamisesta. Tämä syrjäytyneiden äänivallan antaminen Venezuelassa on tärkein syy monien venezuelalaisten vasemmistolaisten voimakkaaseen poliittiseen uskollisuuteen presidenttiään kohtaan.
Chávezin retorinen tyyli varmasti tehostaa tätä dynamiikkaa, "Chávez on kansa", jota hänen kuullaan rohkeasti huutavan. Samoin hänen mahtava persoonallisuutensa näkee hänen laulavan, tanssivan ja vitsailevan valtavien kokoontumisten edessä Venezuelassa ja haistavan rikin tuulahduksia YK:ssa, mikä nostaa hänet entisestään kotimaiseen ja kansainväliseen keskustelun keskukseen.
Kuten vasemmistolaiset keskittyvät Cháveziin, niin myös oppositio. Suurien oppositioryhmien sisäelimet ovat konkreettisia kaikilla venezuelalaisen elämän osa-alueilla. Yksi venezuelalaisista asuntokavereistani huutaa rutiininomaisesti huoneestaan minun omalleni "Chávez on roskaa!" kun taas eturivin oppositiopuolueen "Oikeus ensin" johtaja Julio Andre Borges käytti viimeisiä sanojaan kampanjassa hyökätäkseen Chávezia vastaan: "Presidentti yrittää kiristää jokaista venezuelalaista väittämällä, että hän on ainoa rauhan tae maassa, mutta totuus on, että näiden kymmenen vuoden aikana olemme kuulleet vain loukkauksia, uhkauksia ja sodan sanoja."
Vaikka persoonallisen uskollisuuden ymmärtäminen presidenttiä kohtaan on tärkeä osa Venezuelan konfliktien psykologian ymmärtämistä, sunnuntain tulosten pitäisi antaa tauko niille, jotka tuomitsevat "persoonallisuuskultin".
Kansanäänestyksessä, jossa määrättiin suoraan presidentti Chávezin hallinnon jatkamisen mahdollisuudesta, "kyllä"-kampanja voitti 54.4 prosentilla äänistä noin 66 prosentin äänestysprosenttilla. Jos Chávez olisi todella demagogi ja jos olisi todella jyrkkä persoonallisuuskultti, odottaisimme, että tällaisen kansanäänestyksen tulokset ja äänestysprosentti eroavat dramaattisesti vaaleista, jotka eivät suoraan koske Chávezia. Silti marraskuun aluevaaleissa äänestysprosentti oli 65 %, ja kansanäänestyksen tapaan kansanäänestys voitti noin 10 %. Näiden kahden tuloksen dramaattinen samankaltaisuus ja niiden merkittävästi erilaiset aiheet viittaavat yhteiseen nimittäjään, lojaalisuuteen tai vastustukseen hallituksen hankkeelle kokonaisuutena eikä miehelle erityisesti.
Tämän personalismo-hypoteesin testin laajentamista vaikeuttaa Venezuelan suurimman ja menestyneimmän puolueen, PSUV:n, luominen vuonna 2007 ja sen välitön lopputulos. öljyn sammutus 2002-3 ja vallankaappausyritys Rajallinen materiaali antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta, mutta sen pitäisi saada venezuelalaisen personalismin tuomitsevat miettimään kahdesti.
[1] Akateemiset teoreetikot pitävät tällaista pilkkoutumista laajalti kypsän ja elinvoimaisen demokratian merkkinä.
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita