Kolmen suurelta osin PSUV:n kannattaja UNT:hen kuuluvien työväenjohtajien, Richard Gallardon, Luis Hernándezin ja Carlos Requenan salamurha[1] marraskuun 27 päivänäth analyysiartikkelit ovat asettaneet sen kontekstiin maaseudun poliittisen väkivallan leviämisenä kaupungistuneisiin muotoihin, jotka kohdistuvat työvoimajohtajiin ja sosiaalityöntekijöihin. Oppositio on aiheuttanut merkittäviä vaalivoittoja.[2] ja huuhtele ulkomaisen rahoituksen kanssa[3]. Mitä ei ole keskusteltu, on vasemmiston emotionaalinen reaktio tällaisia rikoksia vastaan. Länsimaalaiset eivät ole valmiita ymmärtämään tätä vastausta, koska tavallisesti kohtaamamme väkivalta, kuten veitsirikollisuus Yhdistyneessä kuningaskunnassa, on pohjimmiltaan erilaista. Vaikka saatammekin kohdata yhteiskunnissamme esiintyvän väkivallan kieltämällä, hyväksymällä tai positiivisella aktiivisuudella, mikään näistä ei kuvaa Venezuelan vasemmistolaisten vastarinnan dynamiikkaa suhteessa nykyiseen poliittisen väkivallan aaltoon.
Muutaman viime kuukauden aikana olen kerran tai kaksi viikossa osallistunut vasemmistoryhmän kokouksiin Meridassa. Normaalisti riehuvat jutut, joissa vanhin nauraa ääneen, ryhmä ylpeilee olevansa aktiivinen, työskennellyt yhteisössä ennemmin kuin "hablando paja" (puhuu roskaa). Siinä on noin 80 jäsentä tasaisesti sukupuolten kesken.
Ilta alkoi normaalisti. Istuimme pitkän puupöydän ympärillä ja taistelimme tarjotaksemme paikkamme kaikille, jotka ottaisivat ne. Valtava moderaattori kysyy, onko edellisestä tapaamisesta jäljellä asioita, kukaan ei vastaa, sitten laadimme yhdessä tämän viikon kokouksen esityslistan.
Aloitamme luomalla toimikunnan arvioimaan kuntien nimityksiä, paikkoja, joita kukaan ei halua, ennen kuin joku tyhmästi ehdottaa, että ne, joita hän pitää "aktiivisina jäseninä", keksivät sen. Keskustelu vajoaa ironisesti arvokysymyksiin ryhmässä, joka on ideologisesti hierarkiaa vastustava. Tällainen käytös on epätavallista, ihmiset ovat kärjessä. Ennen kuin keskustelu käy liian kiivaaksi, moderaattori käynnistää äänestyksen ehdokkaista, tämä saatetaan päätökseen ja sitten sähköt katkeavat ikään kuin paheksuessaan.
Valot palavat lähes välittömästi sammuttaen 20 matkapuhelimen pehmeän hehkun yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneet; tämä ei ole aivan harvinainen tapaus. Siirrymme esityslistan toiseen artiklaan; mies lukee englannin professorin venezuelalaiselle medialle antaman haastattelun. Hiljaisuus on täydellinen. Hän lopettaa lukemisen ja aloitamme kiihkeän mutta ystävällisen keskustelun.
Yhtäkkiä pääsemme esityslistan kolmanteen artikkeliin. Nauru lakkaa, hymyt haalistuvat. Aloitamme pitkän keskustelun poliittisista murhista ja vallankumouksellisen väkivallan torjumisesta. "Mistä tiedämme, että se on poliittista?" eräs vanha mies kysyy: "En näe yhtään oppositiota kuolleena kadulla".
Venezuelalaiset eivät ole uusi väkivallan suhteen, ei osavaltiosta, joka murhasi monia köyhiä venezuelalaisia vuoden 1989 Caracazossa, tai yhteiskunnassa – murhien määrä on noussut huolestuttavalla tavalla bolivarialaisen prosessin alun jälkeen.[4]. Tässä yhteydessä voidaan valitettavasti olla varma, että kadulla on useita oppositiota kuolleita.
Mutta tämä ei ole sitä väkivaltaa, johon vanha mies viittaa. Asenteet lisääntyvään murhien määrään Venezuelassa ovat hyvin samankaltaisia kuin Englannissa veitsirikosten suhteen. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on kauhea asia, että se on osoitus paljon puhutusta yhteiskunnan "moraalisesta rappeutumisesta".[5]. Silti se, mikä saa meidät pelkäämään näiden tilastojen suhteen, on se, että ne vaikuttavat mielivaltaisilta. Ajatuksessa sattumanvaraisuudesta on jotain kauhistuttavaa, kun puhutaan veitsirikoksesta tai murhasta. Ajatus siitä, että normaali ihminen, joka odottaa Bristolin klubin ulkopuolella yhtenä kylmänä yönä, voitaisiin puukottaa, on pelottavan lähellä meitä Isossa-Britanniassa, vain tilaston toisella puolella.
Ymmärtääksemme Venezuelan vasemmistolaisten reaktion meidän on tunnustettava, että poliittinen väkivalta on vastaus poliittiseen aktivismiin. Uskon, että jokainen ryhmän vasemmisto työskentelee, koska he uskovat työnsä olevan oikeudenmukaista. Se, päättävätkö he todella työskennellä, on suuri filosofinen kysymys, mutta se, että he kokevat tekevänsä niin, ei ole sitä. Siten nämä ihmiset tuntevat päättävänsä asettaa itsensä vaaraan jonkin asian vuoksi, jonka he uskovat olevan oikein.
Silti ihmiset Englannissa myös kokevat menevänsä klubille myöhään eräänä lauantai-iltana, siitä tulee oikeutettu riski, jonka ihminen ottaa nauttiakseen olostaan, jota vastaan tietysti yritetään ryhtyä varotoimiin. Tässä mielessä se on kuin tien ylittämistä ja riskin ottamista olla väärässä paikassa väärään aikaan. Veitsirikollisuus näyttää samanlaiselta myös siinä mielessä, että se on moraalisesti yhtä tuomittavaa kuin poliittiset murhat, vikaa ei pidä lukea sen uhreiksi, ja olemme yhtä velvollisia taistelemaan yhtä yhteiskunnassa kuin toista vastaan.
Silti Richard Gallardoa, Luis Hernándezia ja Carlos Requenaa ei tapettu, koska he olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmiset, jotka vastustivat näitä toimia, tappoivat heidät poliittisten toimiensa vuoksi. Vasta kun ymmärrämme tämän dynamiikan ja sen emotionaaliset vaikutukset, voimme ymmärtää, miksi hymyt haalistuvat ja mikä korvasi ne.
Pelottavien tilastojen edessä menemistä voidaan pitää vastarintana, tämä on virhe[6]. Tällaiset toimet voivat olla vain eräänlaista riskin kieltämistä tai hyväksymistä, koska ne eivät sinänsä kyseenalaista veitsirikoksen olemassaoloa tai sen tekijöiden aikomuksia. Veitsirikosten tekijät eivät tietoisesti vastusta ajatusta illanviettoon nauttimisesta. Jatkuva aktiivisuus poliittisen väkivallan edessä on kuitenkin juuri sitä, mitä väkivallan tekijät vastustavat, ja se voi myös mahdollisesti haastaa itse tekijöitä ja siten väkivallan olemassaolon. Tällainen aktivismi muuttuu siten vastustukseksi kahdessa dynamiikassa.
Mitä tämä tarkoittaa Venezuelan kontekstissa? Väkivallalla pyritään hillitsemään ammattiyhdistystoimintaa, joten unionismin jatkaminen on välitön ja suora vastarinnan muoto. Silti meidän tulisi myös ymmärtää, että Venezuelan vasemmistolaiset näkevät laajalti "oligarkian" vihollisena, joka on voitettava tasa-arvon, kehityksen ja todellisen demokratian tuomiseksi maansa. Tätä samaa oligarkiaa pidetään voimana Araguan murhien takana. Kun otetaan huomioon ammattiliittojen voimaantuminen, sen toivotaan iskevän oligarkian valtaa vastaan, unionismista tulee kaksinkertaisesti vastarinta. Se ei ainoastaan vastusta sen sortoa, vaan se pyrkii lopettamaan sorron heikentämällä sen tekijöitä. Reaktioiden ymmärtäminen vastarinnan sijaan reaktiona on avain Venezuelan konfliktin psykologiaan, ja se luo toivoa vastauksesta, joka on moraalisesti sidottu eikä raa'an raivon ilmaisua.
Vaikka Englannissa saatammekin olla epätoivoinen veitsirikosten suhteen ja parhaat meistä voivat järjestäytyä taistelemaan sitä vastaan, tieto kummastakaan reaktiosta ei auta meitä ymmärtämään poliittisen väkivallan emotionaalista vaikutusta. Niinpä yllätyksekseni hymyjen haalistuessa selkeiden pelon ja vihan merkkien joukossa ilmaantui synkkä varmuus valmiista ihmisjoukosta. Ryhmä, johon osallistun, ei suoraan kohtaa sitä vastaan suunnattua sortoa, mutta pyrkimällä muuttamaan yhteiskuntaa ja haastamaan oligarkian mentaliteetti on myös vastustusta poliittisen väkivallan edessä. Tämä toinen dynamiikka, jolla aktivismi muuttuu, muuttaa aktivistien emotionaalisen kontekstin yleensä vastustukseksi, vaikka vain osa heistä kohtaa suoraan sorron. Yksi mies kertoi meille, kuinka hänen tyttärensä, PSUV-kuvernöörin avustaja, oli joutunut muuttamaan muualle saatuaan tappouhkauksia. Hän työskentelee nyt toisen PSUV-kuvernöörin assistenttina. Vasemmistoaktivistit itse ottivat tämän vastarintatarinan vastaan uhattuna, se vahvisti heidän päättäväisyyttään mullistaa yhteiskunta, sillä tällä he toivovat myös väkivallan lopettavan.
[1] http://www.venezuelanalysis.com/news/3995
[2] http://www.venezuelanalysis.com/analysis/4002
[3] http://www.venezuelanalysis.com/analysis/4010
[4] http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2006/05/09/AR2006050901803.html
[5] http://www.telegraph.co.uk/opinion/main.jhtml?xml=/opinion/2008/07/12/dl1201.xml
[6]http://uk.youtube.com/watch?v=RGBBpiAPXyA katso viimeiset 2 minuuttia
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita