Talouspakotteilla on pitkä ja julma historia, melkein yhtä pitkä kuin itse sodan historia.
Se, mitä heillä ei ole – varsinkin viimeaikaisissa muistoissa – on historia, jossa he ovat saavuttaneet näennäisen tavoitteensa muuttaa hallitusten käyttäytymistä.
Aiemmin 30-plus vuodet, suunnilleen alkaen 1990 - 1991 Persianlahden kriisi ja Yhdysvaltojen johtama sota Irakia vastaan, Washingtonin ankarien talouspakotteiden määrääminen on laajentunut huomattavasti. Olipa se sitten YK:n suoraan tai Yhdysvaltojen painostuksesta pakottama, pakotteita kuvataan usein"vaihtoehto” sodalle – pehmeämpi, vähemmän tappava, inhimillisempi.
Itse asiassa pakotteet tappavat usein enemmän siviilejä kuin niihin liittyvät sodat, ja joskus ne kohdistuvat tarkoituksellisesti haavoittuvimpiin.
YK määräsi Yhdysvaltojen kehotuksesta pakotteet Irakille neljän päivän sisällä Irakin hyökkäyksestä Kuwaitiin elokuussa. 1990. Lyhyen sodan jälkeen tammi – helmikuussa 1991 pakotti Irakin armeijan vetäytymään Kuwaitista (kun Yhdysvallat tuhosi Irakin vesi-, viemäri- ja sähköjärjestelmät), sanktiot pysyivät ennallaan, mikä tuhosi kaiken toivon särkyneen maan jälleenrakentamisesta. Ne kielsivät suurelta osin öljyn myynnin, joka on käytännössä Irakin ainoa vientituote, ja murskasivat sodan tuhoaman maan sosiaalisen kudoksen.
Nämä pakotteet poistettiin vasta sen jälkeen, kun Yhdysvallat kaatoi Irakin hallituksen 2003.
In 1996, kuuden vuoden pakotteiden jälkeen silloinen U.S. YK-suurlähettiläs Madeleine Albrightilta kysyttiin raporteista 500,000 lasten kuoleman seurauksena. Hän vastasi hetkeäkään väliin jäämättä"me ajattelemme hinta on sen arvoinen.” Vuosien ajan hän pahoitteli sen sanomista, mutta hän ei koskaan pyytänyt anteeksi tukitoimia, jotka voisivat tappaa puoli miljoonaa lasta kuudessa vuodessa.
In 1998, johdin kongressin henkilökunnan valtuuskuntaa Irakiin. Se, mitä kuulimme irakilaisilta lääkäreiltä, terveydenhuollon työntekijöiltä ja äideiltä, oli tuhoisaa. Lapset ja vauvat kärsivät aliravitsemuksesta ja kuolivat hoidettaviin, vesivälitteisiin sairauksiin, kuten koleraan ja ripuliin. Tarvittavia, maailmanlaajuisesti saatavilla olevia lääkkeitä ei ollut saatavilla Irakissa. The YK:n öljyä ruokaa vastaan -ohjelma Salli osan, mutta riittämättömästi, ruokaa ja lääkkeitä, mutta tuskin sai osia korjaamaan infrastruktuuria.
Liian usein sen jälkeen, kun humanitaariset järjestöt, yhteiskunnalliset liikkeet ja tutkivat toimittajat ovat tuoneet julkisuuteen pakotteiden tuhoisat vaikutukset, pakotteiden kannattajat kiistävät tosiasiat: "Ne kohdistuvat vain hallitukseen.""Ruoka ja lääkkeet pääsevät silti sisään.""Ehkä he eivät työskennelleet siinä maassa, mutta he työskentelevät muissa maissa." Mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa.
Center for Economic and Policy Researchin (CEPR) uudella raportilla pitäisi olla tärkeä rooli näiden väärien väitteiden kumoamisessa."Taloudellisten pakotteiden inhimilliset seuraukset” tuo esiin nälän, sairauksien, syrjäytymisen ja kuoleman julmat realiteetit, jotka ovat niin usein seurausta laajoista taloudellisista pakotteista.
Afganistanissa pakotteet ovat"ajaa väestön nälänhätään”, CEPR raportoi. Venezuelassa sanktiot ovat"avaintekijä maan terveyskriisissä, mukaan lukien lasten ja aikuisten kuolleisuuden kasvu."
Kaiken kaikkiaan raportti - perustuu perusteelliseen tarkasteluun 32 maakohtaiset ja maiden väliset tutkimukset – asiakirjat"tutkimuksissa vallitsee huomattava yksimielisyys siitä, että pakotteilla on voimakkaasti kielteisiä ja usein pitkäaikaisia vaikutuksia useimpien kohdemaiden ihmisten elinoloihin."
Raportin ei tarvitse olla olemassa. Kuten siinä huomautetaan, YK:n ihmisoikeusneuvoston päätöslauselma 2014 ilmaissut hälytyksen klo"yksipuolisten pakotteiden suhteettomat ja umpimähkäiset inhimilliset kustannukset ja niiden kielteiset vaikutukset siviiliväestöön." Tuo päätöslauselma loi YK:n erityisraportoijan viran"yksipuolisten pakkokeinojen kielteisistä vaikutuksista ihmisoikeuksien nauttimiseen." Mutta CEPR-raportti on välttämätön, melkein vuosikymmen myöhemmin, koska mökkiteollisuus on kylvänyt epäilyksiä.
Varsinkin 2000s, akateemikot, ajatushautomot ja valtamedia alkoivat haastaa pakotteiden seurauksena kuolleiden ihmisten määrää, erityisesti Irakissa. A Washington Post pala sisään 2017 trumpetoi raportin British Medical Journal (BMJ) kiistää UNICEFin laajasti raportoiman arvion 500,000 lapset. BMJ:n raportti väittää, että Irakin hallitus, joka teki tutkimuksessa yhteistyötä UNICEFin kanssa, valehteli tarkoituksella. Monien raporttien lukumäärässä oli eroja, mutta ei todisteita hallituksen tahallisesta valehtelusta. YK:n apulaispääsihteeri Denis Halliday, joka on nimitetty toteuttamaan öljyä ruokaa vastaan -ohjelmaa 1997, erosi syyskuussa 1998 protestoidakseen sitä, mitä hän kutsui"pakotteiden kansanmurhavaikutus. Hallidayn seuraaja Hans von Sponeck erosi tehtävästään 2000 samasta syystä. Päivää myöhemmin myös YK:n Irakin elintarvikeohjelman johtaja Jutta Burghardt erosi tehtävästään. Ei ole yllättävää, että niitä ei mainittu BMJ-raportissa.
Ne ahkerat salamiehet, jotka olivat niin innokkaita horjuttamaan raportteja sanktioiden seurauksena kuolevien lasten järkyttävästä määrästä, olisivat olleet parempia, jos he olisivat tutkineet, miksi Albright oli niin innokas oikeuttamaan satojen tuhansien lasten kuoleman – oliko todellinen luku. 250,000 or 350,000 or 500,000.
Ehkä tämä uusi raportti vihdoin vakuuttaa ne, jotka ovat päättäneet perustella brutaaleja taloudellisia pakotteita, työskentelemään niiden lopettamiseksi. On pitkä aika myöntää, että pakotteet eivät ole vaihtoehto sodalle, vaan tapa käydä sitä. On pitkä aika lopettaa ne.
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita