OLEN vihainen Mizrahi-eliittille. Todella vihainen.
Mizrah on heprean sana idästä. Itäjuutalaiset ovat niitä, jotka asuivat vuosisatoja islamilaisessa maailmassa. Länsi-juutalaiset ovat niitä, jotka asuivat kristillisessä Euroopassa.
Sanat ovat tietysti vääriä nimityksiä. Venäjän juutalaiset ovat "länsiläisiä", Marokon juutalaiset ovat "itäisiä". Kartta näyttää, että Venäjä on kaukana Marokon itäpuolella. Olisi tarkempaa kutsua heitä "pohjoisiksi" ja "eteläisiksi". Liian myöhäistä nyt.
Länsimaalaisia kutsutaan yleisesti "askenazimiksi", vanhasta heprealaisesta termistä Saksalle. Idän asukkaita kutsuttiin tavallisesti "sefardeiksi" vanhasta heprealaisesta termistä Espanjalle. Mutta vain pieni osa itäisistä polveutuu keskiaikaisen Espanjan kukoistavasta juutalaisesta yhteisöstä.
NYKYISEN Israelissa vastakkainasettelu Mizrahimin ja Ashkenazimin välillä voimistuu vuosi vuodelta, ja sillä on valtavia poliittisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Ei ole liioiteltua nähdä tämä nykyisen israelilaisen yhteiskunnan määräävänä ilmiönä.
Ennen kuin jatkan, sallikaa minun ilmaista (pelkään vielä kerran) henkilökohtaisen osani tässä.
Viimeiset vuodeni Saksassa, ennen kuin pakenimme, vietin hakaristin nousun varjossa, viimeiset puoli vuotta jo natsien vallan alla. Tulin vihaamaan Saksaa ja kaikkea saksalaista. Joten kun laivamme saapui Jaffan satamaan, olin innostunut. Olin vasta kymmenenvuotias, ja vuoden 1933 Jaffa oli kaikilta osin Saksan vastakohta – meluisa, täynnä eksoottisia tuoksuja, inhimillinen. Minä rakastin sitä.
Kuten myöhemmin opin, useimmat arabi-Jaffaan saapuneet varhaiset sionistiset "tienraivaajat" vihasivat sitä nähdessään, koska he tunnistivat itsensä eurooppalaisiksi. Heidän joukossaan oli sionismin perustaja, Theodor Herzl itse, joka ei alun perin halunnut mennä Palestiinaan. Ainoalla vierailullaan täällä hän vihasi sen itämaista luonnetta. Hän piti huomattavasti parempana Patagoniaa (Argentiinassa).
Viisitoista vuotta myöhemmin, Israelin vapaussodan aikana, minut ylennettiin yleväksi ryhmänjohtajaksi ja minulla oli mahdollisuus valita uusien maahanmuuttajien värväysten välillä Puolasta tai Marokosta. Valitsin marokkolaiset, ja he palkittiin henkelläni: kun makasin haavoittuneena tulen alla, neljä "marokkolaistani" vaaransi henkensä saadakseen minut ulos.
Silloin sain esimakua tulevista asioista. Kerran, kun saimme muutaman arvokkaan tunnin loman, jotkut sotilaistani kieltäytyivät lähtemästä. "Tel Avivin tytöt eivät käy kanssamme", he valittivat, "heille olemme mustia." Heidän ihonsa oli vain hieman tummempi kuin meidän.
Minusta tuli hyvin herkkä tälle ongelmalle, kun kaikki muut vielä kielsivät sen olemassaolon. Vuonna 1954, kun olin jo uutislehden päätoimittaja, julkaisin valtavan kohun aiheuttaneen artikkelisarjan: "He (expletive) the Blacks". Ne askenatsimit, jotka eivät vihanneet minua aikaisemmin, alkoivat vihata minua silloin.
Sitten tulivat "Wadi Salibin", Haifan kaupunginosan mellakat, jossa poliisi ampui Mizrahin. Paperini oli ainoa maassa, joka puolusti mielenosoittajia.
Muutamaa vuotta myöhemmin pieni Mizrahim-ryhmä aloitti kurittoman protestiliikkeen, jolla pakkolunastettiin amerikkalainen termi "Mustat pantterit". Autin heitä. Golda Meir huudahti tunnetusti: "He eivät ole mukavia ihmisiä".
Nyt, monta vuotta myöhemmin, uusi sukupolvi on vallannut. Sisäinen konflikti hallitsee monia elämämme osa-alueita. Misrahit muodostavat noin puolet Israelin juutalaisista, ja askenatsit muodostavat toisen puolen. Jaolla on monia ilmenemismuotoja, mutta ihmiset eivät halua puhua niistä avoimesti.
Esimerkiksi suurin enemmistö Likudin äänestäjistä on Mizrahim, vaikka puolueen johto on pääosin aškenazi. Oppositiotyöväenpuolue on lähes kokonaan aškenazi, vaikka he valitsivat juuri Mizrahi-johtajan siinä turhassa toivossa, että tämä auttaisi heitä voittamaan mizrahien syvän vieraantumisen.
MINUN VASTUSTANI Mizrahimien kohtelua kohtaan oli ensisijaisesti moraalinen. Se sai alkunsa oikeudenmukaisuuden halusta. Se syntyi myös unelmastani, että me kaikki, Ashkenazim ja Mizrahim, joutuisimme lopulta yhteiseen heprealaiseen kansaan. Mutta minun on myönnettävä, että oli myös toinen motiivi.
Olen aina uskonut – kuten uskon nytkin – että Israelilla ei ole tulevaisuutta vieraana saarena itäisellä merellä. Toiveeni menevät paljon pidemmälle kuin vain rauha. Toivon, että Israelista tulee kiinteä osa "seemiläistä aluetta" (ilmaus, jonka keksin kauan sitten).
Miten? Olen aina elänyt monumentaalista toivetta: että Mizrahimin toinen tai kolmas sukupolvi muistaa perinnön, ajat, jolloin juutalaiset olivat olennainen osa muslimimaailmaa. Siten heistä tulisi silta Israelin uuden heprealaisen kansan ja sen palestiinalaisten naapureiden ja itse asiassa koko muslimimaailman välillä.
Koska Ashkenatsimit halveksivat heitä "aasialaisina" ja ala-arvoisina, eikö olisi ollut luonnollista, että mizrahit saivat takaisin loistavan perintönsä, kun juutalaiset Irakissa, Espanjassa, Egyptissä ja monissa muissa muslimimaissa olivat täysin integroituneita kumppaneita kukoistavaan sivilisaatioon, aikana, jolloin eurooppalaiset olivat pääasiassa barbaareja?
Juutalaiset filosofit, matemaatikot, runoilijat ja lääkärit olivat tuon sivilisaation kumppaneita rinnakkain muslimitovereidensa kanssa. Kun juutalaisten vaino ja karkottaminen ja inkvisitio olivat elämän tosiasioita Euroopassa, juutalaisilla (ja kristityillä) oli täydet oikeudet muslimimaailmassa. Heille annettiin "Kirjan kansan" (heprealainen Raamattu) asema ja täysin tasa-arvoisia, paitsi että heidät vapautettiin armeijapalveluksesta ja sen sijaan maksettiin veroa. Juutalaisvastaiset tapahtumat olivat harvinaisia.
Kun kaikki juutalaiset karkotettiin kristillisestä Espanjasta, vain pieni vähemmistö muutti Amsterdamiin, Lontooseen ja Hampuriin. Suurin osa meni muslimimaihin Marokosta Istanbuliin. Kummallista kyllä, vain kourallinen asettui Palestiinaan.
KUN itämaisia juutalaisia saapui Israeliin, toiveeni pettyivät. Sen sijaan, että heistä tulisi silta Israelin ja arabimaailman välillä, heistä tuli kiihkeimmät arabivihaajat. Vuosisatojen muslimi-juutalainen kulttuuri pyyhittiin pois, ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Miksi? Koska "ylempi" Askenazim halveksi, mizrahit alkoivat halveksia omaa kulttuuriaan. He yrittivät tulla eurooppalaisiksi, arabien vastaisiksi, superisänmaallisiksi, oikeistolaisiksi.
(Vaikka eräs Mizrahin ystävä sanoi minulle kerran: Emme halua olla silta. Silta on jotain, jota ihmiset tallaavat.)
Kukaan ei kuitenkaan voi paeta itseään. Suurin osa Israelin mizraheista puhuu arabiaksentilla. He rakastavat arabialaista musiikkia (esitetty "Välimeren musiikkina"), eivätkä he rakasta Mozartia ja Beethovenia. Niiden ominaisuudet eroavat eurooppalaisista. Sitä enemmän syytä vihata arabeja.
Itäjuutalaisen kulttuurin pyyhkiminen on kaiken kattavaa. Itäistä syntyperää olevilla israelilaislapsilla ei ole aavistustakaan perinnön suurista kirjailijoista ja filosofeista. He eivät tiedä, että Pyhän maan valloittaneet kristityt ristiretkeläiset teurastivat sekä muslimeja että juutalaisia ja että juutalaiset puolustivat Jerusalemia ja Haifaa rinta rinnan musliminaapureidensa kanssa.
Rabbi Moses Maimonides – suuri Rambam – tunnetaan hyvin, mutta vain tärkeänä rabbina, ei Saladinin, suurimman muslimisankarin, ystävänä ja henkilökohtaisena lääkärinä. Monia muita keskiaikaisia sefardiintellektuelleja tuskin tunnetaan ollenkaan. Mikään niistä ei näy paperirahassamme.
Olen kuitenkin optimisti, myös tässä suhteessa.
Uskon, että uusi Mizrahi-älyystävä etsii juuriaan. Että sen sosiaalisen aseman nousun myötä sosiaaliset kompleksit väistyvät normaalille isänmaallisuudelle. Että neljäs tai viides sukupolvi tulee esiin ja taistelee paitsi tasa-arvon, myös rauhan ja yhdentymisen puolesta alueella.
Kuten arabiystävämme sanoisivat: Inshallah.
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita