Poliittisen kohtalon kierteen vuoksi erityislakimies Patrick Fitzgeraldin määräaika 28. lokakuuta ryhtyä toimiin Plamegate-asiassa on tasan 25 vuotta Ronald Reaganin ja nykyisen presidentin Jimmy Carterin välisen presidenttikilpailun ainoasta keskustelusta. Sillä, miten suuret tiedotusvälineet päättävät käsitellä nykyistä räjähdysmäistä skandaalia tulevina kuukausina, on valtava vaikutus Yhdysvaltain politiikan kehitykseen.
Neljännes vuosisataa sitten konservatiiviset republikaanit valtasivat Valkoisen talon. Nykyään GOP:n oikean siiven äärimmäisemmällä inkarnaatiolla on luja ote toimeenpanovallasta. Mikään niistä ei olisi ollut mahdollista ilman suurelta osin kunnioittavaa lehdistöryhmää.
Muun muassa Reaganin voitto Carterista oli median tyylivoitto äärioikeistolaisten agendojen palveluksessa. Kun heidän ainoa keskustelunsa käytiin 28. lokakuuta 1980, viikko ennen vaaleja, Carter näytti jäykältä ja puolustavalta, kun taas Reagan vaikutti levottomalta ja teki vaikutuksen sellaisilla sävellyksillä kuin "Ole hyvä." Enemmän kuin koskaan yksilinjaiset häikäisivät lehdistöjoukot.
Seuraavien kahdeksan vuoden ajan "teflon-presidenttikaudella" uutismediat etsivät tekosyitä maan pääjohtajalle, joka usein ymmärsi tosiasiansa väärin, kun hän korvasi dokumentoituja väitteitä kansanmielisellä huudahduksella. Demokraattisen puolueen enemmistö Capitol Hillillä haastoi harvoin Reagania, ja Washingtonin lehdistöjoukot käyttivät demokraattien passiivisuutta oikeuttaakseen omansa. Kuten Walter Karp kirjoitti Harper's-lehdessä muutama kuukausi Reaganin jättämisen jälkeen, "jokaisen suuren ei-tarinan takana Reaganin hallinnon aikana oli demokraattien hiljainen liitto Reaganin kanssa."
Hiljaiseen liittoumaan kuului se, että Reagan ja hänen varapresidenttinsä, josta tuli seuraaja George HW Bush, ei sujunut rennosti – huolimatta Iran-Contra-skandaalista, joka paljasti heidän roolinsa laittomassa avun ohjauksessa Nicaraguan Contrasille, CIA:n tukemalle armeijalle. tappoi siviilejä Nicaraguassa yrittäessään toteuttaa Washingtonin tavoitetta kaataa sandinistien hallitus.
"Kahdeksan vuoden ajan", Karp kirjoitti vuoden 1989 puolivälissä, "demokraattinen oppositio oli suojellut yleisöltä viatonta, laitonta presidenttiä, jolla oli kauhistuttava himo yksityiseen valtaan. Se oli tarina Reaganin vuosista, ja Washingtonin toimittajat ilmeisesti tiesivät sen. He eivät kuitenkaan koskaan muuttaneet demokraattisen puolueen salaista politiikkaa uutisiksi."
Nykyään sanat, kuten "harkimaton" ja "laiton" vaikuttavat vähättelyltä, kun niitä käytetään nykyiseen presidenttiin. Valheellisuus, järjettömyys ja kauhistuttavat prioriteetit ovat tuoneet tappavia seurauksia Bagdadista New Orleansiin. Hallinto näyttää olevan melkein hukkumassa skandaaleihin. Silti uutismedia – jälleen kongressin demokraattien johtajien huomattavilla avustajilla – tekee paljon pitääkseen Bushin hallinnon pystyssä.
Irakin perustuslaista 15. lokakuuta pidetty kansanäänestys tarjosi Bushin hallinnolle ennustettavasti uuden mahdollisuuden ottaa käyttöön propagandaajoneuvojen uudelleen muotoiltu sarja. Manipuloiva prosessi, jota hierottiin miehityksen alaisena, tuotti "kyllä"-äänen irakilaisten keskuudessa, jotka päättivät osallistua. Kapean linssin läpi katsottuna – verilöyly ja pelottelu poissa kehyksistä – vaalit olivat voitto demokratialle. Laajemmin katsottuna se oli travestia.
Kuten kaksi vuosikymmentä sitten, tiukan demokraattisen johtajuuden puuttuminen Capitol Hilliltä - yhdistettynä liian kunnioittavaan lehdistöön - antaa Valkoiselle talolle mahdollisuuden säilyttää laaja poliittinen vaikutusvalta. Vaikka Irakissa on joka päivä inhimillisen laskennan päivä, Irakin politiikan poliittinen laskentapäivä ei ole vielä tulossa Washingtonissa. Ja samalla vauhdilla kuin asiat etenevät, kuluu vielä monia vuosia, ennen kuin tarve vetää kaikki Yhdysvaltain joukot Irakista tulee kiistattomaksi amerikkalaisessa mediassa ja politiikassa.
Osa Reaganin perinnöstä on Washingtonin lehdistöjoukon kieltäytyminen esittämästä vaikeita kysymyksiä ja vielä tiukempia seurantatoimia. Vaikka mielipidemittaukset sanovat, että presidentti Bush ja hänen Irak-politiikkansa ovat erittäin epäsuosittuja, kongressin demokraatit ja toimittajat ovat edelleen kiinni. Heidän poleemiset lausuntonsa ja tutkailevat tarinansa ovat poliittisia ja journalistisia vastineita ranteeseen läimäyttämiselle kuin kaulalle menemiselle.
Mikään ei ole vaarallisempaa kuin nurkkaan ajettu peto. Ja jos päivä koittaa, jolloin sen poliittinen selviytyminen näyttää olevan vaakalaudalla, Bushin hallinto ryhtyy vastahyökkäykseen äärimmäisen raivokkaasti. Menneisyydestä päätellen on painavia syitä epäillä, että lehdistöjoukot - ja liian uskollisen opposition johtajat - ovat taipuvaisia ajamaan Valkoisen talon petoksen keskeisiä kysymyksiä siihen pisteeseen, että hallinto joutuu todella nurkkaan. Totuuden vaatimisen ja historian kulun parempaan suuntaan vaikuttamisen tehtävät jäävät tuttuun tapaan riippumattomille toimittajille ja ruohonjuuritason aktivisteille.
________________________________________
Norman Solomon on kirjoittanut uuden kirjan "War Made Easy: How Presidents and Pundits Keep Spinning Us to Death". Lisätietoja on osoitteessa: www.WarMadeEasy.com
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita