Venezuelan tällä viikolla tekemä päätös vetäytyä IMF:stä ja Maailmanpankista nähdään Yhdysvalloissa vain yhtenä esimerkkinä jatkuvasta kiistasta Venezuelan presidentin Hugo Chavezin ja Bushin hallinnon välillä. Mutta se nähdään todennäköisesti eri tavalla muualla maailmassa, ja sillä voi olla vaikutusta molempiin instituutioihin, joiden valta ja legitiimiys kehitysmaissa on heikentynyt tasaisesti viime vuosina.
Muut maat voivat seurata perässä. Ecuadorin presidentti Rafael Correa ilmoitti viime viikolla, että se potkaisi Maailmanpankin edustajan maasta. Se oli ennennäkemätön teko, jonka presidentti Correa välitti toteamalla, että "emme kestä tämän kansainvälisen byrokratian kiristystä". Vuonna 2005 Maailmanpankki pidätti aiemmin hyväksytyn 100 miljoonan dollarin lainan Ecuadorille yrittääkseen pakottaa hallituksen käyttämään satunnaisia öljytuloja velkojen takaisinmaksuun sen sijaan, että hallitus olisi valinnut sosiaalimenoista.
Näin nämä kaksi instituutiota ovat toimineet vuosikymmeniä. Kun IMF on johtaja ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriöllä on veto-oikeus, he ovat ajaneet "velkojien kartellia", joka on kyennyt kohdistamaan valtavasti paineita hallituksille monissa erilaisissa taloudellisissa kysymyksissä. Tämä paine ei ole vain aiheuttanut laajaa kaunaa, vaan se on myös usein johtanut taloudelliseen epäonnistumiseen maissa ja alueilla, joilla IMF:llä ja Maailmanpankilla on ollut eniten vaikutusvaltaa. Viimeisten 25 vuoden aikana Latinalaisessa Amerikassa on ollut huonoin pitkän aikavälin talouskasvu yli vuosisataan.
Venezuelalla on myös erityisiä valituksia IMF:ää kohtaan, mikä todennäköisesti herättää myötätuntoa muissa kehitysmaissa, joissa on demokraattinen, keskustavasemmisto. 12. huhtikuuta 2002, vain tunteja sen jälkeen, kun Venezuelan demokraattisesti valittu hallitus kaadettiin sotilasvallankaappauksessa, IMF ilmoitti julkisesti, että se oli "valmiina auttamaan [Pedro Carmonan] uutta hallintoa millä tahansa sopivaksi katsomallaan tavalla."
Tämä välitön esitys taloudellisesta tuesta äskettäin perustetulle diktatuurille – joka hajotti välittömästi maan perustuslain, yleiskokouksen ja korkeimman oikeuden – oli ennennäkemätön IMF:n historiassa. Tyypillisesti IMF ei reagoi niin nopeasti edes valittuun hallitukseen. Ei ole ihme, että tämä liike nähtiin Venezuelassa ja muualla IMF:n yrityksenä tukea itse vallankaappausta. Rahastoa hallitsevalla Washingtonilla oli ennakkotietoa vallankaappauksesta, se tuki sitä ja rahoitti joitain sen johtajista. Yhdysvaltain hallituksen asiakirjat.
Lisäksi Venezuela ei ole ollut tyytyväinen IMF aliarvioi jatkuvasti talouskasvuaan viime vuosina, kuten rahasto on tehnyt myös Argentiinan kanssa. IMF:n ennusteita käytetään laajalti ja ne voivat siten vaikuttaa sijoittajiin.
Mutta kauna IMF:ää ja Maailmanpankkia kohtaan ja muutosvaatimukset ovat maailmanlaajuisia. Skandaali Paul Wolfowitzin johtajuudesta Maailmanpankissa, joka on kaatamassa pankin kaikkien aikojen ei-toivotuimman presidentin, on vain jäävuoren huippu. Viime kuussa IMF:n riippumaton arviointitoimisto totesi, että vuodesta 1999 lähtien lähes kolme neljäsosaa Saharan eteläpuolisen Afrikan köyhille maille myönnetystä avusta on jäänyt käyttämättä. Pikemminkin sitä käytetään IMF:n pyynnöstä velkojen maksamiseen ja reservien keräämiseen. Tämä on kauhea asia joillekin maailman köyhimmistä maista, joiden on kipeästi käytettävä nämä rahat sellaisiin kiireellisiin tarpeisiin kuin HIV/aids-pandemia.
Venezuelan päätös vahvistaa todennäköisesti vakavia uudistuksia vaativien kehitysmaiden kättä IMF:ssä ja Maailmanpankissa. Tällä hetkellä Yhdysvalloilla, joissa on alle 5 prosenttia maailman väestöstä, on enemmän ääniä IMF:ssä kuin mailla, jotka edustavat suurinta osaa planeetan väestöstä. Maailman kehitysmailla, jotka kantavat suurimman osan näiden instituutioiden virheistä, on vain vähän tai ei ollenkaan ääntä päätöksenteossa. Venezuelan – ja kaikkien sitä seuraavien maiden – siirto osoittaa IMF:lle ja Maailmanpankille, että mahdollisuus luopua näistä instituutioista kokonaan on todellinen.
Nähtäväksi jää, vauhdittaako tämä uudistuksia, jotka voivat todella muuttaa näiden instituutioiden ja lainanottajien välistä siirtomaasuhdetta. Todennäköisemmin niistä tulee jatkossakin vähemmän merkityksellisiä kehitysmaiden kannalta, kuten on tapahtunut dramaattisesti viimeisen vuosikymmenen aikana.
Â
Mark Weisbrot on Washington DC:n talous- ja politiikkatutkimuksen keskuksen toinen johtaja
Â
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita