Robert Mugabe oli yksi niistä monista johtajista, jotka nousivat valtaan kansallisena vapauttajana 1950- ja 1980-luvuilla vain perustaakseen väkivaltaisia, korruptoituneita ja epäpäteviä itsevaltioita. Heidän mailleen kohdistuneet vuosikymmeniä kestäneet väärinkäytökset vähensivät nationalismia progressiivisena ideologiana, joka voisi parantaa ihmisten elämää.
Vaikka Mugabe oli huono, hän ei ollut pahin tuon aikakauden diktaattoreista, joihin kuului Saddam Hussein, josta tuli Irakin ehdoton hallitsija vuonna 1979, vuotta ennen kuin Mugabe valittiin ensimmäisen kerran Zimbabwen pääministeriksi. Molemmat miehet tuhosivat maansa, halveksien ja eliminoimalla vastustajat pettureina oletettavasti jatkuvassa taistelussa itsemääräämisoikeudesta.
Mugaben kuolema herättää lähipäivinä paljon kriittisiä kommentteja hänen elämästään. Mutta yksi hänen tuhoisten valtavuosiensa sivuvaikutus – ja monien hänen kaltaistensa kansallisten johtajien – oli saada ihmiset kuvittelemaan, että hänen ja muiden hänen kaltaistensa synkkä historia heikentäisi pysyvästi nationalismia poliittisena voimana. Maan jälkeen lupaukset henkilökohtaisen ja kansallisen vapauden toteuttamisesta oli unohdettu ja perhedynastiat olivat juurtuneet valtaan Kairosta Manilaan.
Seurauksena oli, että aiemmin kansallista itsenäisyyttä kannattaneet pettyivät ja näkivät kaikenlaisen nationalismin korruptoituneen eliitin tai yhden kansallisen ryhmän kyynisenä temppuna vallan ja rahan monopolisoimiseksi. Lännen edistyksellisillä ja liberaaleilla oli aina ollut jakautunut lähestymistapa nationalistisiin liikkeisiin, jotka hyväksyivät ne ulkomailla, kun ne vastustivat imperialismia ja kolonialismia, mutta vastustivat niitä kotimaassaan rodullisen paremmuuden ja keisarillisten maiden ryöstöjen ideologiana. Nyt kaikki nationalismin muodot näyttivät yhtä myrkyllisiltä.
Muista myös kuinka globalisaation huippuaikoina vuosina 1991–2008 nationalismia kuvattiin toivottoman vanhentuneeksi. Sen tilalle tuli kansainvälisen kapitalismin viimeisin hyvänlaatuinen liberaali versio, joka ratkaisisi kaikki ongelmat: yhteistyö, ei kilpailu kansallisvaltioiden välillä, oli pelin uusi nimi. Nousevat poliitikot ja hyvin rahoitetut ajatushautomot olivat yksimielisiä puhuessaan "win-win -tilanteiden" välttämättömyydestä ja väistämättömyydestä kansainvälisissä suhteissa.
Käytännössä globalisaatio osoittautui kuitenkin lupauksiltaan yhtä huijaukseksi kuin vanhanaikainen nationalismi. Isot kalat söivät edelleen pieniä kaloja kuten aina. Afganistanin, Irakin ja Libyan sodat perustelivat Yhdysvallat, Iso-Britannia ja heidän liittolaisensa ihmiskunnan hyväksi käydyiksi, mutta ne osoittautuivat pitkälti samanlaisiksi kuin häpeämättömät keisarilliset sodat menneisyydessä. Mainitsen vain yhden esimerkin, Nato kaatoi Muammar Gaddafin pelastaakseen Benghasin kansan Itä-Libyassa vuonna 2011, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin suuri osa kaupungista on tuhoutunut, enimmäkseen Gaddafin entisten vastustajien toimesta ilman, että Nato-maat osoittavat pienintäkään kiinnostusta.
Eriarvoisuudella kansallisvaltioiden välillä ja niiden sisällä ei pitänyt olla niin suurta merkitystä integroivassa keskinäisriippuvaisessa maailmassa, mutta vuoden 2008 romahdus osoitti tämänkin olevan myytti. Monet poliitikot ja akateemikot olivat hitaita tunnistamaan suuntausta, mutta siitä lähtien hajoamisvoimat alkoivat voittaa integraation voimat. Kansallisvaltio ei ollut koskaan lopettanut liiketoimintaansa, mutta se teki yhä useammin paluun monien silmissä puutteellisena mutta välttämättömänä välineenä heidän poliittisille, sosiaalisille ja taloudellisille pyrkimyksilleen.
Monet vasemmiston ja politiikan keskipisteen edustajat, jotka valittavat nykyään oikeistonationalististen, populististen johtajien nousua, avasivat heille oven hylkäämällä nationalismin takalukuna. He loivat poliittisen tyhjiön yhteisöllisten etujen ja identiteetin suhteen, jonka poliitikot, kuten Donald Trump Yhdysvalloissa, Viktor Orban Unkarissa ja Recep Tayyip Erdogan Turkissa, havaitsivat ja täyttivät nopeasti. Heidän kansallismielisen rummun lyömisensä oli karkeaa, mutta tehokasta – samoin kuin heidän tuomitsemisensa vastustajista kansan pettureiksi ja uhkaksi siinä asuville "oikeille ihmisille".
Jopa oopperabouffen vanhat etonilaiset, kuten Boris Johnson ja Jacob Rees-Mogg, voisivat esitellä itsensä todellisen kansakunnan epätodennäköisinä edustajina. Kuten muillakin äärinationalisteilla, täällä vallitsee hellittämätön halu autoritaarisuutta kohtaan, koska nationalismi vaatii vihollisen, todellisen tai kuvitteellisen, jota vastaan hän voi määritellä itsensä ja koota voimansa. Äärimmäisten nationalistien lupaukset osoittautuvat yleensä käärmeöljyksi, joten he eivät enää pysty suostuttelemaan ihmisiä äänestämään niitä, ja heidän on turvauduttava väkivaltaan tai petokseen. Tämä oli Mugaben liikerata.
Boris Johnsonin häpeälliset esitykset ovat aseistariisuvia, mutta hän on suurelta osin osa tätä populistista nationalistista aaltoa ja hänen kulkusuuntansa on aivan liian ilmeinen. Hänen esiintymisensä mustapukuisten poliisien värväysten edessä Wakefieldissä saattaa vaikuttaa naurettavalta, mutta viimeinen brittijohtaja, joka teki tällaista, oli Oswald Mosley ja hänen mustat paidat.
Uutta nationalististen demagogien luokkaa on helppo halventaa protofasisteiksi, mutta hyödyllisempää on ehdottaa, kuinka heitä voitaisiin vastustaa. Heidän ei pitäisi koskaan antaa monopolisoida kaikkia pakkauksessa olevia nationalistisia kortteja: nationalistiset liikkeet ovat luonteeltaan laajoja kirkkoja, joissa on sosiaalisesti ja taloudellisesti erilaisia seurakuntia, joita pitää yhdessä yhteisen vihollisen demonisointi. Näin ollen Trumpin kaltainen plutokraatti pyrki melko menestyksekkäästi saamaan Michiganin entisten teollisuustyöntekijöiden tuen vuoden 2016 presidentinvaaleissa sanomalla, että amerikkalaisina heidän ei olisi pitänyt menettää työttään ja hän huolehtisi siitä, ettei tämä koskaan toistu.
Demokraatit Yhdysvalloissa ja Remainers Yhdistyneessä kuningaskunnassa ovat olleet kykenemättömiä esittämään omaa politiikkaansa osana nationalistista hanketta. Tämä johtuu osittain siitä, että he puolustavat EU-jäsenyyden muodossa vallitsevaa status quoa, koska siinä ei ole paljon vikaa. Heillä ei ole globalisaatioongelmia, koska he hyötyvät siitä.
Monet ihmiset, jotka myöntävät hyväksyvästi skotlantilaisen, kreikkalaisen tai vietnamilaisen nationalismin, perääntyvät vastenmielisenä Englannin nationalismista yrittäessään puolustaa rodullista ylivoimaa kotimaassa ja ulkomailla. Mutta on virhe kuvitella, että monet Brexitiä kannattavista äänestäjistä Hartlepoolissa tai Walesin laaksoissa ovat paljon nostalgiaa Rudyard Kiplingin maailmaa kohtaan – vaikka heillä saattaa olla nostalgiaa kunnolliseen työhön.
Nationalistisia unelmia ei ole helppo hajottaa, koska ne tarjoavat yksinkertaisia ratkaisuja todellisiin epäkohtiin. Ne peittävät muukalaisvihan, joka ei koskaan ole kovin kaukana pinnan alla Britanniassa, joka on suunnattu EU:ta ulkomailla ja maahanmuuttajia vastaan kotimaassa.
Ongelmana on, että erimielisyyttä aiheuttavat, mutta hyvin erilaiset kysymykset ovat yhdistyneet tietyssä Englannin kansallisen identiteetin tunteessa. Kuten aina, nationalismi on myrkytetty kasvi, koska se tarvitsee vihollisen oikeutuksena yhteisöllisyydelle. Charles de Gaulle sanoi, että "isänmaallisuus on sitä, että rakkaus omaa kansaa kohtaan tulee ensin; nationalismi, kun viha muita ihmisiä kuin omaasi kohtaan tulee etusijalle." Nykyisessä kriisissä nationalismi on edessä.
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita