Neljäkymmentä vuotta sitten tällä viikolla Israel valloitti Länsirannan ja Gazan kaistan ja perusti uudelleen poliittisen järjestelmän, jossa yksi suvereeni hallitsi koko entistä Palestiinaa. Maailma ei huomannut, että tämä sai aikaan version "yhden valtion ratkaisusta" Palestiinan ja Israelin konfliktiin - vaikkakin sellaisen, jossa palestiinalaisilla ja juutalaisilla ei ole yhtäläisiä oikeuksia.
Sen sijaan Israel on hallinnut Länsirantaa ja Gazan aluetta sotilashallitusten kautta, jotka hallitsevat miljoonien palestiinalaisten jokapäiväistä elämää, mutta mihin heillä ei ole sananvaltaa. Vaikka palestiinalaiset valitsevat nyt edustajia palestiinalaishallinnolle, nämä viranomaiset hallinnoivat pientä Gazan aluetta ja alle 20 prosenttia Länsirannasta. Heidän valtuutensa ylittävät tuskin lääninvalvojien valtuudet.
Samaan aikaan kansainvälinen mielipide on vakiintunut tasaisesti "kahden valtion ratkaisun" taakse. Tässä skenaariossa itsenäiset juutalaiset ja palestiinalaisvaltiot jakavat maan Välimeren rannikon ja Jordanjoen välillä. 1970-luvun puoliväliin mennessä useimmat YK:n yleiskokouksen valtiot tukivat Palestiinan kansallisuutta. Vuonna 1988 PLO nimenomaisesti tunnusti Israelin sen vuotta 1967 edeltävien rajojen sisällä ja suostui itsemääräämisoikeuteen Länsirannalla ja Gazan alueella, jotka yhdessä käsittävät vain 22 prosenttia entisestä Palestiinasta.
Yhdysvallat liittyi lopulta joukkoon vuonna 2002, kun presidentti Bush vaati kahta demokraattista valtiota asumaan rinnakkain "Rauhan tiekartassa". Jopa Israel on allekirjoittanut sopimuksen, vaikka sen käsitys Palestiinan valtion alueista ja valtuuksista on rajoittavampi kuin kenenkään muun.
Ironista kyllä, tämä vuosikymmenten aikana niin työläs koottu yksimielisyys tukee ratkaisua, jota on nyt mahdoton saavuttaa. Israelin Länsirannan kolonisointiohjelmasta on tullut peruuttamaton, ja elinkelpoisen Palestiinan valtion maatukikohta on kadonnut. Noin 450,000 140 israelilaista siirtokuntaa on nyt miehittänyt yli 40 siirtokuntaa Itä-Jerusalemissa ja Länsirannalla. Nämä juutalaiset siirtokunnat, niitä ympäröivät turvallisuusalueet, tiet, jotka yhdistävät ne toisiinsa ja Israeliin, ja "erotusmuuri", joka sulkee palestiinalaiset vierekkäisiksi maasaariksi, peittävät yli XNUMX prosenttia Länsirannasta. Suuri osa tästä on joko Palestiinan yksityisomaisuutta, takavarikoitua ilman korvausta, tai valtion maita, joissa palestiinalaisilla on perinteiset käyttöoikeudet, joita Israel kieltäytyy kunnioittamasta.
Sillä välin Israelin kolonisoiva juggernaut vierii eteenpäin. Äskettäin ilmoitettiin suunnitelmista rakentaa 2,500 XNUMX uutta kotia israelilaisille uudisasukkaille Jerusalemin itäpuolelle, ja annettiin määräyksiä jatkaa "eromuurin" rakentamista Jordanin laaksoon. Ei näytä olevan poliittista voimaa, joka kykenisi hidastamaan tätä liikettä saati pysäyttämään sen.
On edistetty lohdullista illuusiota siitä, että jos palestiinalaiset ja israelilaiset voitaisiin vain houkutella takaisin neuvotteluihin, vaikeasti saavutettavissa oleva kahden valtion ratkaisu toteutuisi jotenkin. Tämä fiktio palvelee kaikkien osapuolten johtajien etuja, vaikkakin eri syistä. Presidentti Bushin näkökulmasta Palestiinan ja Israelin rauhaan tähtäävä edistyminen vaimentaa vihamielisyyttä Yhdysvaltoja kohtaan Lähi-idässä ja helpottaa poliittisia vaihtoehtoja muualla alueella, mukaan lukien Irakissa. PLO:n johto, joka henkilöityi onnettomaan Mahmoud Abbasiin, asetti koko poliittisen legitiimiytensä Oslon sopimuksiin ja sen käynnistämään loputtomaan "rauhanprosessiin". Neuvotteluista luopuminen kahden valtion ratkaisusta merkitsisi sen myöntämistä, että se olisi johtanut palestiinalaiset hirvittävään umpikujaan. Israel rauhoittaa Yhdysvaltoja osallistumalla neuvotteluharhaan, hyödyntää jatkuvaa epävarmuutta jatkaakseen Länsirannan kolonisoimista ja edistää strategista tavoitettaan hallita pysyvästi suurinta osaa tai koko entisestä Palestiinasta. Kuten aavikon miraasin hohtavat vedet, kahden tilan ratkaisu liikkuu aivan ulottumattomissa jokaisen näennäisen etenevän askeleen myötä.
Tragedia on, että tämän väistämättömän totuuden edessä ajaminen ei lopulta palvele Israelin juutalaisia, Palestiinan arabeja eikä amerikkalaisia. Jatkuva konflikti alueella vahingoittaa ilmeisellä tavalla suoria osapuolia ja heikentää syvästi myös Yhdysvaltojen asemaa arabi- ja muslimimaailmassa. Heijastava tukemme Israelille, jopa sen itsetuhoisessa politiikassa, on tärkein syy vihamielisyyteen meitä kohtaan.
Entisen Palestiinan rajojen sisällä asuvien Israelin juutalaisten ja Palestiinan arabien määrä on nyt suunnilleen yhtä suuri, vain yli 5 miljoonaa kumpaakin. Kysymys kuuluu: Jatketaanko poliittista valtaa tässä poliittisessa järjestelmässä entisessä ANC:n jäsenessä ja nykyisessä Etelä-Afrikan tiedusteluministerissä Ronnie Kasrilsin ja muiden mielestä apartheidin akuuttina muotona? Vai saavatko Palestiinan arabit ja Israelin juutalaiset yhtäläiset oikeudet ja jakavat vallan oikeudenmukaisesti yhteisessä valtiossa? Niille, jotka kannattavat rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja kansainvälisen oikeuden kunnioittamista, valinnan pitäisi olla ilmeinen.
George Bisharat on oikeustieteen professori Hastings College of the Lawssa ja kirjoittaa usein Lähi-idän oikeudesta ja politiikasta.
Tämä artikkeli ilmestyi San Francisco Chroniclen sivuilla B–7
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita
