New York, NY - Toukokuun 1. päivänä, kun tuhannet newyorkilaiset järjestivät vaatimattoman mutta runsaan vappumielensä - toivoen elvyttävän Occupy Wall Street -liikkeen kaupungissa, tiedekunta, opiskelijat ja muutama muu asukas kokoontui pieneen mutta ihastuttavaan Martin E Segal -teatterikeskukseen. City University of New Yorkissa (CUNY) katsomaan ja kuuntelemaan teatteriesityksiä ja valikoituja lukemia Egyptistä, Georgiasta, Iranista ja Yhdysvalloista.
Tapahtuma, dubattu "Vallankumouksellisia näytelmiä vuodesta 2000" ja järjestettiin yhdessä PEN World Voices -festivaalin kanssa, ja siinä esitettiin teoksia Laila Solimanilta Egyptistä, Lasha Bugadzelta Georgiasta, the Civiliansilta New Yorkista ja Mahmoud Dowlatabadilta Iranista, moderaattorina Mike Daisey.
Salman Rushdien perustama ja johtama PEN World Voices -festivaali on nyt vuosittainen tapahtuma New Yorkissa, ja se houkuttelee kirjailijoita ympäri maailmaa lukemaan ja näyttämään teoksiaan.
Tapahtuma, kuten järjestäjät olivat kuvitelleet, oli "omistettu nouseville maailmanlaajuisille vallankumouksen äänille Egyptistä, Georgiasta ja Yhdysvalloista", joka pyrki tutkimaan "Lähi-idän, Itä-Euroopan kansannousujen ja Occupy Wall Streetin kaltaisten liikkeiden välisiä yhteyksiä etsimään yhtäläisyyksiä näiden ruohonjuuritason ilmaisujen välillä turhautumista, raivoa ja optimismia. Miten teatteri suhtautuu näihin ratkaiseviin historiallisiin hetkiin? Dokumentaarisella täsmällisyydellä? Lyyrisellä raivolla?"
Surullinen eversti ja nuori vallankumouksellinen
Erityisen koskettavaa tässä kokoontumisessa oli nuoren egyptiläisen näytelmäkirjailijan tuskin huomattu kohtaaminen Laila Soliman ja ikääntyvä iranilainen kirjailija Mahmoud Dowlatabadi, joka oli New Yorkissa mainostaakseen romaanin englanninkielistä käännöstä, Eversti (joka on vielä läpäistävä islamilaisen tasavallan sensuurin ja julkaistava alkuperäisellä persiaksi Iranissa). Kun hän alkoi lukea katkelmaa romaanistaan, Dowlatabadi kääntyi Solimanin puoleen ja sanoi: "Toivon, että se, mitä luen, ei petä sinua" – ja kun Soliman tuli hänen kanssaan lavalle, hän kysyi kuiskaamalla, miksi hän ajatteli, että hän saattaa olla pettynyt.
Dowlatabadi ajatteli, että Soliman oli täynnä toivoa ja vailla varovaisuutta; hän ajatteli, että hän oli täynnä pessimismiä ja toivon puutetta. He lukivat toisiaan väärin. Lava oli petollinen.
Mahmoud Dowlatabadi Eversti on raskasta luettavaa – ja kuten mikä tahansa muu kirjallinen taideteos, se on luettava alkuperäisenä. Mutta alkuperäistä ei ole olemassa – lukuun ottamatta kourallista kopioita, jotka Dowlatabadi on uskonut muutamille läheisille ystäville – samalla kun yksi kohtalokas kopio vaeltelee Iranin islamilaisen tasavallan sensuuripolitiikan miasmaattisissa labyrinteissä.
Dowlatabadi kirjoitti romaaninsa kahdessa vuodessa vuosina 1983–1985, kun Iranin ja Irakin välinen sota raivosi ja Islamilainen tasavalta aloitti tosissaan teokraattisen terrorin valtakuntansa vankiloissaan teloituksia, kulttuurivallankumouksia, yliopistojen puhdistuksia ja massiivinen totalitaarinen yritys rauhoittaa Iranin monipuolinen, uhmakas poliittinen kulttuuri.
Dowlatabadi istui romaanissaan lähes kolme vuosikymmentä. Kun hän lopulta toimitti sen viranomaisille julkaisulupaa varten, he sanoivat ei. Myöhemmin hän salli saksan, sitten englannin ja nyt ranskan ja italian – ja pian arabian ja heprean – käännöksen. Mutta tähän päivään asti pyhän sensuurin ylläpitäjät kieltäytyvät sallimasta sen julkaisemista alkuperäisellä persiaksi Iranissa. Vaikka se on mahdollista julkaista persiaksi Euroopassa tai Yhdysvalloissa, Dowlatabadi vaatii – ja aivan oikein – että sen alkuperäinen persialainen on julkaistava Iranissa tai ei missään muualla.
Eversti lukee hyvin paljon kuin Gabriel García Márquezin Kenraali labyrinttissään/El general en su laberinto (1989) fiktiivinen kertomus Venezuelan vallankumouksellisen johtajan Simón Bolívarin viimeisistä päivistä. Aivan kuten Márquez, myös Dowlatabadi kirjoittaa tämän romaanin suuren vapauttajan myytin purkamiseksi.
"Dowlatabadi sanoo Eversti tuli hänelle ensin painajaisena – ja sen lukeminen on kuin eläisi uudelleen kansan painajaisen." |
Eversti on tarina yhdestä eläkkeellä olevasta Pahlavin hallinnon armeijan upseerista, jonka viisi lasta on vetänyt puoleensa useita ideologisia säikeitä vallankumousta edeltävässä ja sen jälkeisessä Iranissa. Hän on menettänyt kolme lastaan ideologisen vakaumuksensa ja sitä seuranneen kuoleman vuoksi. Yksi poika on piilotettu isänsä talon kellariin, katatoninen syyllisyyden ja moraalisen ja älyllisen tappion kanssa, ja vanhempi tytär on naimisissa opportunistisen liikemiehen kanssa, joka on täydellisesti kotonaan islamilaisessa tasavallassa.
Romaani alkaa synkänä sateisena yönä, kun viranomaiset kutsuvat everstin hakemaan hänen nuoremman tyttärensä Parvanehin ruumista, joka on juuri teloitettu vankilassa tappion poliittisen ryhmän kannattajana. Ensimmäiseltä sivulta eteenpäin kertomuksen kurkussa on pala, joka ei päästä irti ennen viimeistä sivua. Eversti on ylistyspuhe, paatuneiden tuskien Jeremia, surevan kansan kirjallinen kyyneleet, hautajaiskulkue, kansan, joka toimittaa omien lastensa ruumiita ruumiinsa ja sielunsa hautausmaille. Eversti on tuskallista lukea, mahdotonta laskea käsistään. Dowlatabadi sanoo Eversti tuli hänelle ensin painajaisena – ja sen lukeminen on kuin eläisi uudelleen ihmisten painajaisen. Eversti on kansan itsensä huijaamista, joka katuu kaikkia sen harhaluuloisia ihanteita ja pelkää raivoissaan, mitä se on tehnyt omille lapsilleen. Eversti on menetettyjen toiveiden, toteutuneiden toiveiden kuorotragedia.
Dowlatabadin päähenkilö, otsikon eversti, on itseensä imeytynyt, hallusinatorinen, sisäänpäinkääntynyt, kuuntelee jatkuvasti oman äänensä kaikua ja eläviä muistoja menneistä asioista, joita hän ei voi, ei näytä saa unohtaa – jopa tuomittu muistamaan.
Ihan kuin Eversti labyrintissaan, Dowlatabadi eversti on myös kerrottu kahden everstin, tarinaa muistelevan perheen rappeutuvan patriarkan ja eversti Mohammad Taqi Khan Pessianin (1892-1921) kesken – kansallismielisen upseerin tauon aikakaudella, kun Qajar-dynastia (1789-1926) lopulta antautui Pahlaviille (1926-1979) – jonka mukaan hän on nimennyt yhden omista pojistaan, asettaen siten kolme historiallista, kuvitteellista ja abortoitua everstivapauttajaa vierekkäin. Nämä kolme sävyä alkavat vuotaa toisiinsa, ja esiin tuleva hallusinatorinen narratiivi muuttuu vieläkin vakuuttavammaksi kuin itse tosiasiahistoria.
Dowlatabadi eversti on kuvailevasti paksu, paksuuntuva – kivun kauheita hallusinatorisia ryöstöjä noin sata vuotta yli tekemisissä – noin kolme vuosikymmentä plussaa avoimena.
Mutta Eversti lukee tuskallisesti – isän kauhut, joka on kutsuttu keskellä yötä hakemaan islamilaisen tasavallan viranomaisten juuri murhaaman nuorimman tyttärensä teloitettu ruumis – kun ajatollah Khomeinin käskyn mukaisesti he toteuttivat poliittisten vankien joukkoteloitukset.
"Miksi istuit tämän romaanin ääressä koko tämän ajan?" Kysyin Dowlatabadilta hänen ollessaan New Yorkissa. "Koska", hän sanoi, "halusin sen olevan kauimpana sen ajan päivittäisestä ja rutiinipolitiikasta, jotta se voisi saada kaiken totuuden."
Hallusinatorinen proosa on ristiriitaisten ideologioiden ansaan jääneen kansan koaguloitunutta tuskaa. Oli profeetallista, että romaani kirjoitettiin sen kirjoittamishetkellä, että se julkaistiin ensin useilla muilla kielillä kuin persiaksi sen kirjoittajan syntymäpaikassa.
Eversti on nyt urteksti – alkuperäiskappale, jota ei vielä ole olemassa, ja silti kaikki sen käännökset voivat vain viitata siihen – varjoina, joilla ei ole vielä kehoa vaatimaan niitä.
Alkuperäinen, mutta ei kuitenkaan maakuntalainen
Johdannossa Terry Eagletonin, Frederic Jamesonin ja Edward Saidin kolmen esseen kokoelmaan Nationalismi, kolonialismi ja kirjallisuus (1990) Irlantilainen runoilija ja kirjailija Seamus Deane vaati "uutta diskurssia uudelle suhteelle ihmisaiheidemme ja ihmisyhteisöidemme välillä". Siinä mielessä hän piti tarpeellisena, jos aiomme voittaa siirtomaakokemukset, jotain "syntyperäistä", "mutta ei maakuntalaista".
Mutta mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaisi islamilaisen vallankumouksen ja sen synnyttämän surkean teokratian jälkimainingeissa ja nyt sen jälkeen, kun islamilaisen tasavallan sorretut palasivat arabikeväällä? Vallankumouksellista fiktiota varten, joka syntyy näiden ylikansallisten vallankumousten tosiasiallisten jälkimainingeissa, menneisyyden tuska on liitettävä tulevaisuuden toivoon.
Laila Soliman ei tiennyt sinä iltana lavalla New Yorkissa, että Mahmoud Dowlatabadi katsoi häntä ja näki Parvanehin, everstin nuorimman tyttären, jonka nuori, teloitettu ruumis hänet kutsuttiin noutamaan sen kohtalokkaan ovelta pamauksen jälkeen. Dowlatabadi kantoi vallankumouksen haavaa yli 30 vuotta sen toimittamisen kauhuihin.
Mitä Dowlatabadi ei tiennyt sinä iltana lavalla, oli se, että Laila Soliman julisti sukupolvelta, joka ei luottanut mihinkään suureen täydellisen vapautumisen ideologiaan, pettymään niin katkerasti pelin lopussa. Laila Solimanin pelillä ei ollut loppua, kun Mahmoud Dowlatabadi seisoi hänen edessään ja lausui loppupelinsä tuskaa.
Persialaisen kirjallisuuden ikääntyvä patriarkka ja nuori egyptiläinen näytelmäkirjailija tapasivat eivätkä tavanneet sinä iltana New Yorkissa, mutta heidän kahdella kansallaan on paljon opittavaa toisiltaan – toinen antaa toiselle toivoa, joustavuutta ja lujaa päättäväisyyttä ja toinen. vallankumouksellinen viisaus, ikääntyminen ja kokenut lohtu: että vallankumouksen tosiasialla on paljon opittavaa sen fiktiosta.
Hamid Dabashi on Hagop Kevorkian iranilaistutkimuksen ja vertailevan kirjallisuuden professori Columbia Universityssä New Yorkissa.
Lue alkuperäinen artikkeli Al Jazeerassa napsauttamalla tästä.
Arabikevät: Postkolonialismin loppu by Hamid Dabashi on saatavilla Zed Booksista.
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita