Suomen vaalit eivät yleensä nouse otsikoihin Euroopassa. Mutta tänä keväänä suomalaiset äänestäjät onnistuivat pilaamaan tunnelman Brysselin byrokraattien ja liberaalin yleisön keskuudessa antamalla kansallismieliselle Perussuomalaisille kolmanneksi eniten paikkoja parlamentissa. Sosialidemokraatit saavuttivat toiseksi vain kymmenesosan äänistä.
Tämä on osoitus yleisen suuntauksen vahvistumisesta Euroopassa. Finanssikriisin iskeytyessä maihin toisensa jälkeen äänestäjät ovat yhä vihaisempia siitä, että heidän on tehtävä taloudellisia uhrauksia. Köyhimpien maiden asukkaat ovat tyytymättömiä Euroopan unionin pakottamiin säästötoimiin avun saamisen edellytyksenä, ja vauraiden maiden ihmiset eivät halua maksaa kansallisista budjeteistaan muiden auttamiseksi.
Aina kun vapaiden markkinoiden politiikka epäonnistuu, ainoa pelastus tarjotaan on vielä suuremmat annokset samaa politiikkaa. Ja kun elintaso laskee ja kotimarkkinat kutistuvat, hallitukset ja keskuspankit eivät löydä parempaa ratkaisua kuin sosiaalimenojen leikkaaminen, mikä alentaa elintasoa ja supistaa kotimarkkinoita entisestään.
Tuo noidankehä jatkuu, kunnes joku uskaltaa omaksua päinvastaisen suunnan. Mutta se ei tarkoittaisi vain yhden hallituksen tai maaryhmän taloudellisen ideologian muuttamista, vaan koko tämän ideologian varaan rakennetun nykyisten eurooppalaisten toimielinten järjestelmän romahtamista. Tarve tukea ja ylläpitää olemassa olevia rakenteita pakottaa kaikenlaiset poliitikot jatkamaan politiikkaa, jonka kaikki, myös he itse, näkevät selvästi jo epäonnistuneen.
Euron kriitikot ovat jo pitkään varoittaneet, että yritys integroida eri talouksia yhtenäisen rahajärjestelmän alle ei vain epäonnistuisi yhdistämään Euroopan ihmisiä, vaan lisäisi olemassa olevia jännitteitä heidän välillään. Usein on sanottu, että useimpien eurooppalaisten hallitusten päätös purkaa eurooppalainen sosiaalinen malli kilpailukyvyn lisäämiseksi ei vahvista Eurooppaa, vaan aiheuttaisi vain syvän talouskriisin, ajaisi kotimarkkinat sekaisin ja heikentäisi ihmisten halukkuutta työskennellä ja heidän vastuuntuntoaan yhteiskuntaa kohtaan. .
Kaikki nuo ennustukset toteutuivat lapioittain, mutta vaikka nytkin, kun Eurooppa-hanketta koskeva skeptisismi on vähitellen väistymässä yhdelle Euroopan kansoja yhdistävälle ideologiselle opille, poliittinen luokka ei halua muuttua.
Mikä traagisin on, että konservatiivit ja parlamentaarinen vasemmisto ovat täysin yhtenäisiä itsepäisessä halussaan jatkaa valitsemallaan liberaalilla tiellä. Käytännössä suusta vaahtoavia he puolustavat intohimoisesti Eurooppa-projektia ymmärtämättä, että heidän omat tekonsa tuomitsevat sen väistämättömään romahdukseen. Suurin osa ihmisistä näkee kokeen peräkkäisenä vaikeutena, jota heidän on pakko kestää.
Tämän seurauksena he etsivät vaihtoehtoa. Koska poliittiselta vasemmistolta ei löydy, he kääntyvät kansallismielisten puolueiden puoleen, jotka lupaavat äänestäjilleen toimenpiteitä työttömyyden torjumiseksi, markkinoiden hallitussääntelyä ja mikä tärkeintä halukkuutta haastaa Euroopan unionin hallitsevia rakenteita. Mutta protektionistisen talousohjelman ohella äänestäjät saavat myös muun nationalistien ideologisen matkalaukun, joka sen mukana tulee – ultrakonservatiivisuuden, autoritaarisuuden ja muukalaisvihan.
Mitä kauemmin Euroopan hallitseva eliitti jatkaa virheellistä politiikkaansa, sitä tuhoisempi koko järjestelmän lopullinen romahdus on. Todellinen kysymys on, kuka tulee valtaan heidän jälkeensä? Toistaiseksi vain oikeistonationalistit ovat osoittaneet olevansa valmiita ja halukkaita.
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita