Vuoden 1994 alusta vuoden 1997 alkuun olin pääministeri Yitzhak Rabinin perustaman salaisen tiedusteluryhmän neuvonantaja. Tehtäväni oli neuvoa häntä rauhanprosessissa sen jälkeen, kun periaatejulistus allekirjoitettiin syyskuussa 1993 (ensimmäinen kuudesta sopimuksesta, joka tunnetaan nimellä Oslon sopimukset).
Rabin ei luottanut kovinkaan paljon oman hallituksensa poliitikkoihin. Hän ei myöskään luottanut paljoakaan tiedusteluyhteisöön, joten hän kokosi viiden hengen ryhmän "yhteisön" eri haaroista. Vuonna 1988 perustin yhteisen Israelin Palestiinan julkisen politiikan ajatushautomon (ja "do tankin"). IPCRI – Israel Palestine Center for Research and Information – alkoi kutsua koolle israelilaisten ja palestiinalaisten asiantuntijoiden yhteisiä työryhmiä keksimään ratkaisuja kahden valtion ratkaisun toteuttamiseksi.
Vuoteen 1994 mennessä olimme jo pitäneet useita satoja taloustieteilijöiden, vesiasiantuntijoiden, turvallisuusviranomaisten ja asiantuntijoiden, Jerusalemin asiantuntijoiden ja muiden kokouksia. Rabinin salainen tiimi "löysi" IPCRI:n. Yksi sen jäsenistä otti minuun yhteyttä ja aloin pitää lähes viikoittaisia kokouksia. Pääministeri Benjamin Netanyahu hajotti ryhmän pari viikkoa sen jälkeen, kun Israel murtautui vuonna 1997 Har Homan, Israelin uuden siirtokunnan hyväksi Jerusalemissa. Vaikka hän allekirjoitti Hebronin pöytäkirjan tammikuussa 1997 ja Wye River Memorandum -sopimuksen lokakuussa 1998, Netanyahu lupasi tukikohtaansa, että Oslon prosessi ei jatku tai johda Palestiinan valtioon.
Wye River -sopimus oli pohjimmiltaan yritys jatkaa periaatejulistuksen välivaihetta ja mahdollistaa pysyvän aseman neuvottelujen aloittaminen. Mutta Netanjahulla ei ollut aikomustakaan viedä Osloa sen oletettuun luonnolliseen päätökseen – kaksi valtiota kahdelle kansalle. Hän ei pannut täytäntöön Israelille antamiaan sitoumuksia näissä kahdessa allekirjoittamassaan sopimuksessa, ja myös palestiinalaiset rikkoivat sitoumuksiaan.
On mahdotonta tietää, olisiko Rabin johtanut prosessin myönteiseen lopputulokseen. Rabin ei koskaan julkisesti ilmoittanut kannattavansa Palestiinan valtion perustamista Israelin viereen. Yksi Oslon sopimusten suurimmista puutteista on, että ne välttyivät käsittelemästä "loppupeliä", jättäen liian monta avointa aukkoa auki, jotta spoilerit voisivat täyttää itse. Tunne, joka minulla oli matkalla kotiin Tel Avivista sinä iltana, jolloin hänet murhattiin, ei liittynyt pelkästään pääministerin surmaamiseen, vaan myös rauhanprosessiin.
Se osoittautui todeksi. Minulle oli selvää, että huolimatta Rabinin pitkistä armeijavuosista ja hänen luiden murtamista koskevasta politiikasta ensimmäisen intifadan aikana, Rabin oli onnistunut luomaan Palestiinan johtajien – mukaan lukien Arafatin – luottamuksen ja luottamuksen tason, jota ei ole ollut sen jälkeen. . Rabinilla oli parhaan tietoni mukaan henkilökohtaisia luottamusongelmia Arafatiin, mutta hän kunnioitti häntä ja uskoi, että Arafat johti kansaansa kohti konfliktin loppua Israelin kanssa. Varhain, kun olin tekemisissä salaisen ryhmän kanssa, ehdotin, että oli erittäin tärkeää, että Rabin ilmaisi Arafatille tarpeen luoda suhde Israelin kansan kanssa.
Minun neuvoni oli, että Rabinin edustajien tulisi kertoa Arafatin edustajille, että Rabinin ja Arafatin tulisi tavata valtiomiehinä, ei sotilashenkilöinä. Ja siksi oli välttämätöntä, että Arafat riisuisi räätälöidyt sotilaspukunsa ja ilmestyi tapaamisiin Rabinin kanssa valtiomiehen pukeutuneena.
JOS ARAFAT halusi käyttää sotilaspukuaan, hänen pitäisi tavata Israelin kenraalit, mutta ei pääministeriä. Tämä oli tietysti symbolista, mutta mielestäni symboliikka oli erittäin tärkeä. Rabin hylkäsi sydämellisesti neuvon ja totesi, että hänen oli sopimatonta kertoa Arafatille kuinka pukeutua.
Periaatejulistuksessa todettiin, että pysyvää asemaa koskevat neuvottelut tulisi aloittaa viimeistään viiden vuoden siirtymäkauden kolmannen vuoden lopussa. Mutta se ei tarkoita, etteivätkö he voineet aloittaa sitä ennen. Kehotin Rabinia ryhmän kautta aloittamaan neuvottelut mahdollisimman pian. Tällä tavalla loppupeli kävisi selväksi ja voisi ennaltaehkäistä palestiinalaisten puoleisten tuhoajien, jotka olivat jo prosessia vastaan, koska Arafat heidän käsityksensä mukaan luopui 78% Palestiinasta tunnustamalla Israelin vuoden 1967 rajojen sisällä. Rabin ei elänyt tarpeeksi kauan aloittaakseen nuo neuvottelut, mutta tiimiltä saamistani kysymyksistä oli selvää, että hän alkoi suunnitella niitä.
Jokainen, joka on opiskellut konfliktien ratkaisua ja neuvottelua, tietää, että luottamuksen rakentaminen neuvottelijoiden välille on olennainen osa menestystä. Se oli äärimmäisen selvää Israelin puolesta käymissäni neuvotteluissa, jotka johtivat Gilad Shalitin tuomiseen kotiin Gazan vankeudesta viiden vuoden ja neljän kuukauden jälkeen. Oli selvää, että Rabinin jälkeen Palestiinan johto ei luottanut Peresiin, ja Netanjahuun luotettiin vielä vähemmän. On myös aivan selvää, ettei Netanjahu ole koskaan luottanut Palestiinan johtoon.
Abbasin ja Netanjahun keskinäinen halveksunta ja epäluottamus on enemmän kuin ilmeistä tänään. Molemmat osapuolet ovat ansainneet keskinäisen halveksunnan ja epäluottamuksen, ja israelilaisten ja palestiinalaisten välinen vihamielisyys on seurausta molemminpuolisista luottamusta tuhoavista teoista, jotka ovat jatkuneet molempien osapuolten pitkien sopimusten ja yhteisymmärrysten rikkomisen aikana. Israelin ja Palestiinan nykyisen poliittisen johdon väliset suhteet ovat luultavasti korjaamattomia ja ilman toivoa.
Rabinin murha oli poliittinen. Hänen murhaajansa saavutti tavoitteensa paljon enemmän kuin mielikuvitus. Oslon prosessi on ollut kuollut pitkään, ja sen epäonnistumiset on haudattu ja hylätty sen sijaan, että niistä olisi otettu opiksi niiden korjaamiseksi. Israelin Palestiinan konfliktiin ei ole tällä hetkellä parempaa ratkaisua kuin kahden valtion ratkaisu, jolla on mahdollisuus lopettaa konflikti. Kumpikin konfliktin osapuoli on osoittanut halukkuutensa taistella, tappaa ja kuolla oman identiteettinsä alueellisen ilmaisun puolesta, jonka he ottavat tältä maalta ja antavat tälle maalle. Uuden elämän antaminen aidolle rauhanprosessille vaatii uutta johtajuutta sekä Israelissa että Palestiinassa.
Siihen tarvitaan uusia johtajia, jotka pystyvät kehittämään luottamusta ensin keskenään ja sitten oman kansansa ja konfliktin toisella puolella olevien kanssa. En näe niitä ihmisiä horisontissa – kummallakaan puolella – mutta he tulevat. Emme ole menossa minnekään – emme me Israelissa emmekä palestiinalaiset. Joko elämme tällä maalla yhdessä ei-kansallisvaltiossa tai löydämme yhdessä tien luoda kaksi kansallisvaltiota ja elää yhdessä rauhassa yhteistyön, yhteisten etujen ja suuren hyvän tahdon kautta.
Kirjoittaja on poliittinen ja sosiaalinen yrittäjä, joka on omistanut elämänsä Israelin valtiolle ja rauhalle sen naapureiden kanssa. Hänen uusin kirjansa, Pyrkiessään rauhaan Israelissa ja Palestiinassa, julkaisi Vanderbilt University Press.
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita