Chávezin lyöminen on pitkään ollut moraalinen pohdiskelupaikka Yhdysvaltain eliitin keskuudessa. Viimeisimmät esimerkit löytyvät heinäkuun 21. päivän New York Timesin ja Washington Postin painoksista, joissa dokumentoidaan väitteet, että Chávez on vastuussa rikollisuuden lisääntymisestä Venezuelassa ja Kolumbian horjumisesta. Washington Postin suuri huolenaihe on Yhdysvaltain hallituksen vastuullisuusviraston (GAO) äskettäin julkaistu raportti, jossa kuvataan "korruptiota presidentti Hugo Chávezin hallituksen korkealla tasolla ja valtionapua Kolumbian huumekauppiaille sisseille, jotka ovat tehneet Venezuelasta merkittävä kokaiinin laukaisualusta Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan." Huomio on suunnattu Kolumbian marxilaisiin FARC-sissiin, joiden Posti arvioi hallitsevan 60 prosenttia Kolumbian kokaiinikaupasta. Republikaanien senaattori Richard Lugarille on varattu tilaa Postissa demonisoida Venezuelaa, koska se "tulee huumevaltioksi, joka on vahvasti riippuvainen kansainvälisestä laittomien huumekaupasta ja on sille omistettu".
Timesin heinäkuun 21. päivän tarina ottaa huomioon, että Chávez syyllistyy yhä useammin Länsi-Venezuelassa sijaitsevan Barinasin kaupungissa asuvien kansalaisten sieppauksiin. Barinas kärsii yli 3.5 kertaa suuremmista sieppauksista kuin muualla maassa, ja kaupunkia hallitsee tällä hetkellä Chávezin veli Adán Chávez. The Times ei mainitse todisteita Chávezin perheen osallisuudesta Barinasin kidnappauksiin, mutta tämä ei ole estänyt lehtiä luomasta yleisiä yhteyksiä "aseistettujen jengien välille, [jotka] menestyvät [Barinasin] sekasorrosta, samalla kun herra Chávezin perhe tiukentaa otettaan valtio." Lukijat eivät löydä edes objektiivisuuden teeskentelyä tällaisesta syttyvästä retoriikasta.
Todellisten todisteiden etsiminen Chávezin ja sieppausten välisestä yhteydestä ei kuulu Timesin pelisuunnitelmaan. He haluavat mieluummin mutaista julkista keskustelua epämääräisillä polemiioilla, jotka on suunnattu Chávezin hallintoon. Itse asiassa Times myöntää, että Chávezin pääosa Barinasissa ei keskity köyhien vahingoittamiseen (jotka ovat yhä enemmän kärsineet sieppauksista), vaan pyrkimyksiin parantaa joukkojen asemaa toteuttamalla maareformi ja käyttämällä öljyvaroja hyvinvointiohjelmia.
Hyökkäykset Cháveziin liittyivät myös Venezuelan vuoden 2009 kansanäänestykseen, joka kumosi maan 12 vuoden presidentin vaalikauden rajan. The Times julisti ennen kansanäänestystä, että Chávez oli "tavallinen itsevaltias – hamstrasi valtaa, tukahduttaa erimielisyydet ja käyttää kansakunnan öljyvarallisuutta poliittiseen tukeen". Tällaisia hyökkäyksiä seuraa ironista kyllä, että myönnetään, että Chávezin tuki perustuu hänen toteuttamiinsa sosiaaliturvaohjelmiin, jotka hyödyttävät valtaosaa köyhistä venezuelalaisista. Hänen tukensa massoille kirjataan kuitenkin ilman keskustelua merkityksettömäksi, kuten Times paternalistisesti ja kehottaa venezuelalaisia, jotka "uskovat demokratiaan" "ääntämään ei" toimikausirajojen päättämiselle.
Joitakin kohtia kannattaa pohtia arvioitaessa Chávezia vastaan tehtyjä hyökkäyksiä. Mitä tulee Kolumbia-kysymykseen, Times ja Post eivät tarjoa kirjaimellisesti mitään kontekstia Yhdysvaltojen keskeisestä roolista huumekriisin luomisessa. Ei kiinnitetä huomiota siihen, että Yhdysvaltain johtajat ovat käyttäneet miljardeja dollareita oikeistolaisten, FARC-vastaisten puolisotilaallisten ryhmien kouluttamiseen ja toimittamiseen Kolumbiassa (jotka ovat liittoutuneita Kolumbian hallituksen kanssa) ja ovat itse vahvasti mukana kokaiinikaupassa. Lisäksi ei ole keskustelua epäselvyydestä, joka liittyy Chávezin oletettuun yllytykseen Kolumbian ja Venezuelan konfliktiin. Tästä kysymyksestä on kuitenkin paljon epäselvyyttä. Human Rights Watch, vaikka se onkin (ehkä oikeutetusti) suhtautunut äärimmäisen kriittisesti Cháveziin, ei pysty paljastamaan mitään vakuuttavia todisteita siitä, että Chávez tukee FARC-sisejä. Meidän tulee myös muistaa, että Chávez itse arvosti julkisesti FARCia ja totesi, että "sissisodan aika on historiaa". Hän on tukenut paluuta FARCin ja Kolumbian hallituksen välisiin rauhanneuvotteluihin ja painostanut FARC:ia lopettamaan terroristikäytäntönsä siepata siviilejä ja hallituksen virkamiehiä panttivankeina.
Mitä tulee Chávezin "diktatuuriseen" politiikkaan, USA:n tiedotusvälineet muistuttavat enemmän propagandaa kuin todellisuutta. Yhdysvaltain lehtien on hirvittävän vaikeaa selittää, kuinka diktaattori voidaan valita demokraattisesti neljä kertaa viimeisen kymmenen vuoden aikana – vuosina 1998, 2000, 2004 ja 2006, erityisesti kilpailuissa, jotka kansainväliset vaalitarkkailijat ovat todenneet läpinäkyviksi ja laillisiksi. The Times ei myöskään pysty selittämään vuoden 2009 kansanäänestyksen tuloksia, jotka presidentin vaalikauden rajoitusten kumoamisen yhteydessä kansainväliset tarkkailijat totesivat oikeudenmukaiseksi ja demokraattiseksi.
Ilmeisin selitys Timesin hyökkäyksille Chávezia vastaan on se, että lehti halveksuu Venezuelan demokratiaa. Chávez on pitkään nauttinut venezuelalaisten enemmistön vahvasta demokraattisesta tuesta, samalla kun se on aiheuttanut raivoa amerikkalaispoliitikoissa, jotka pitävät Venezuelaa hedelmällisenä, mutta käyttämättömänä maaperänä yritysten investoinneille. Tarkastellaanpa todisteita: 1. Chávez on toistuvasti valittu uudelleen sellaisella marginaalilla, jota George W. Bush ei olisi koskaan voinut kuvitella saavuttavansa. 2. Gallup Internationalin kysely vuodelta 2007 vahvistaa Venezuelan politiikan demokraattisen legitiimiyden monin tavoin. 53 prosenttia venezuelalaisista kokee yleensä, että heidän maataan "hallitaan kansan tahdon mukaan" Chávezin aikana. Lisäksi 67 prosenttia katsoo, että Venezuelassa vaalit järjestetään "reilulla" eikä "epäreilulla" tavalla. Lisäksi, kuten analyysini vuoden 2007 Gallup-kyselystä osoittaa, köyhät ja työttömät venezuelalaiset (köyhät muodostavat suurimman osan yleisöstä) uskovat tilastollisesti todennäköisemmin, että maata hallitsee enemmistön tahto ja että maan vaalit ovat vapaat ja demokraattiset. , ja reilua. Tämä on suuressa ristiriidassa Venezuelan varakkaiden ja työllisten kanssa, jotka todennäköisemmin hylkäävät nämä väitteet.
USA:n tiedotusvälineistä ei saisi vaikutelmaa, että Venezuelassa suhtaudutaan epäluuloisesti USA:han eikä Venezuelan viranomaisiin. BBC:n vuonna 2007 tekemä kysely paljasti, että useimmat kyselyyn osallistuneet latinalaisamerikkalaiset suhtautuivat Yhdysvaltoihin kielteisesti ja vastustivat entisen Bushin hallinnon ulkopoliittista toimintaa. Enemmistö Argentiinassa, Brasiliassa, Chilessä ja Meksikossa katsoi, että USA:n vaikutus maailmaan oli "pääasiassa negatiivinen", kun taas 65-92 prosenttia vastusti USA:n Irakin sodan käsittelyä. Yksittäisten poliittisten johtajien arvioinnit osoittivat, että Chávez sai paljon tukea venezuelalaisilta, kun taas entinen presidentti Bush nautti vähäistä tukea paitsi Venezuelassa myös koko alueella.
Chávezin suosio, kuten amerikkalaiset toimittajat vastahakoisesti myöntävät, perustuu hänen halukkuuteensa asettaa Venezuelan köyhien joukkojen tarpeet liike-elämän eliitin edelle. Tämä ei tarkoita, että hän olisi pyhimys tai että poliittisen sorron ei pitäisi olla vakava huolenaihe kaikkialla pallonpuoliskolla asuville. Yksikään poliittinen johtaja ei ansaitse tyhjää shekkiä poliittisen vallan lujittamiseksi. Mutta se, mikä näyttää pakenevan Yhdysvaltain johtajilta, on se, että Venezuelan demokratia antaa johtajien saamisen vastuullisiksi Venezuelan kansalle eikä "valaistuneille" Yhdysvaltain eliiteille.
Chávezin "Bolivarian Revolution" on todellakin erittäin suosittu venezuelalaisten keskuudessa. Hän onnistuu edistämään lukuisia sosiaaliturvaohjelmia, jotka rahoitetaan maan öljynvientituloista. Chávez johtaa pyrkimyksiä edistää sukupuolten tasa-arvoa, valtion rahoittamaa terveydenhuoltoa, yleistä korkeakoulutusta, valtion eläkerahoituksen lisäämistä, maan uudelleenjakoa ja julkisen asumisen laajentamista muiden ohjelmien ohella. Chávezin hyvinvointivallankumous parantaa merkittävästi kansalaisten elämää. Sosiaalimenojen 50 prosentin lisäys vuosina 1999-2005 (Chávezin presidenttikauden ensimmäisten kuuden vuoden aikana) seurasi imeväiskuolleisuuden laskua, koulunkäyntien lisääntymistä, yksittäisten käytettävissä olevien tulojen kasvua ja köyhyyden vähenemistä. Vuosina 6-1997 kansallinen köyhyysaste laski 2005 prosentista 56 prosenttiin väestöstä. Vuoteen 38 mennessä arviolta 2005 prosenttia venezuelalaisista nautti valtion terveydenhuollosta, kun taas sama määrä nautti myös valtion ruokatuista. Bolivarian vallankumous, on syytä muistaa, tapahtui myös melko vakaassa talouskasvussa, joka vaihteli 50-6 prosentin välillä BKT:sta vuodessa vuosina 18-2004. Tämä suuntaus päihittää yhdysvaltalaisten toimittajien oletukset, joiden mukaan sosialistinen politiikka on suuri este taloudelliselle vakaudelle ja vauraudelle.
Kenenkään Yhdysvalloissa ei pitäisi olla yllättynyt siitä, että Venezuelan kansa tukee Chávezia hänen hyvinvointipolitiikkansa vuoksi. Tämä perusfakta on kuitenkin kätketty Times-lehden pääkirjoituksiin, joissa Chávez kuvataan "latinalaisen Amerikan voimamiehenä", joka "harjoittelee maataan lähes täydellistä poliittista ja sotilaallista hallintaa" vaalien vääristymisen ja luonnonvarojen kansallistamisen kautta. Latinalaisen Amerikan politiikan median vääristymät eivät tietenkään ole mitään uutta. The Times ja Post ovat aina katsoneet Latinalaista Amerikkaa uusliberalististen, kapitalististen silmien kautta, ja Venezuelan kattavuus ei juurikaan poikkea tästä kaavasta.
Anthony DiMaggio opettaa globaalia ja amerikkalaista politiikkaa Illinois State Universityssä. Hän on kirjoittanut julkaisut Mass Media, Mass Propaganda: Examining American News in the War on Terror (2008) ja When Media Goes to War (tulossa helmikuussa 2010). Hänet tavoittaa osoitteesta: [sähköposti suojattu]
ZNetwork rahoitetaan yksinomaan lukijoidensa anteliaisuudesta.
Lahjoita