Maailman siirtyessä seuraavalle vuosikymmenelle on kaksi areenaa, joilla voimme ennakoida suurta turbulenssia geopoliittisella areenalla ja maailmantaloudessa Yhdysvaltojen geopoliittisen voiman suhteellisella heikkenemisellä, jonka melkein kaikki tunnustavat ja jota edes presidentti Obama ei pysty käänteinen.
Olemme siirtyneet todella moninapaiseen maailmaan, jossa suhteellisen heikompien valtioiden valta on yhtäkkiä paljon suurempi. Lähi-itä vuonna 2008 oli vain yksi esimerkki: Turkki välitti pitkät uinuvat neuvottelut Syyrian ja Israelin välillä. Qatar välitti neuvotellun aselevon Libanonin kiivaasti vastustavien ryhmittymien välillä. Egypti pyrki välittämään Hamasin ja Israelin välisiä neuvotteluja. Palestiinalaishallinto aloitti uudelleen neuvottelut Hamasin kanssa. Ja Pakistanin hallitus solmi tosiasiallisen aselevon Talebanin kanssa Afganistania rajaavilla vyöhykkeillä. Merkittävää kaikissa näissä toimissa on se, että Yhdysvallat vastusti kaikkia näitä neuvotteluja ja jätettiin yksinkertaisesti huomiotta ilman vakavia seurauksia millekään toimijalle.
Yhdysvaltojen, Euroopan unionin ja Japanin rinnalla on nyt Venäjä, Kiina, Intia, Iran, Brasilia oletettuna Etelä-Amerikan blokin johtajana ja Etelä-Afrikka eteläisen Afrikan blokin oletettuna johtajana.
Allianssien parissa käydään valtavasti jokittelua, sisäistä keskustelua optimaalisista kumppaneista ja paljon epävarmuutta siitä, mitä he päättävät. Lisäksi muut maat, kuten Puola, Ukraina, Korea, Pakistan, Egypti, Nigeria, Meksiko ja Kanada, ovat epävarmoja siitä, miten toimia. Selvästi uusi geopoliittinen tilanne on aivan erilainen kuin mikään, mitä maailma on tuntenut pitkään aikaan. Se ei ole aivan täydellistä anarkiaa, mutta se on varmasti valtava geopoliittinen epäjärjestys.
Tämä geopoliittinen epäjärjestys liittyy maailmantalouden akuuttiin epävarmuuteen. Ensinnäkin on kysymys valuutoista. Olemme eläneet, ainakin vuodesta 1945, dollarin vakauttamassa maailmassa. Yhdysvaltojen taantuminen, erityisesti sen heikkeneminen maailman tuotannon hallitsevana paikkana, yhdistettynä sen velkaantumiseen, on aiheuttanut sen valuuttakurssin vakavan laskun, jonka päätepiste on epäselvä, mutta todennäköisesti vielä alhaisempi.
Tämä dollarin heikkeneminen aiheuttaa vakavan taloudellisen ongelman muille maille, erityisesti niille, jotka ovat sijoittaneet kasvavan vaurautensa dollarimääräisiin joukkovelkakirjoihin ja osakkeisiin. Nämä maat ovat repeytyneet sen välillä, haluavatko pitää Yhdysvaltoja tärkeänä vientinsä ostajana, ja todellisten menetysten välillä, joita niille aiheutuu dollarimääräisten omaisuuseriensä arvosta dollarin heikkeneessä, ja pohtimalla, milloin niistä luovutaan. Mutta kuten kaikissa taloudellisissa irtautumisissa, omaisuuden haltijoiden kannalta ongelma ei ole liian aikaisin eikä liian myöhäinen.
Korvaako joku muu valuutta dollarin maailman varantovaluuttana? Selvä ehdokas on euro. On epävarmaa, voiko se toimia tässä roolissa vai haluavatko Euroopan hallitukset pelata tätä roolia, vaikka on mahdollista, että tämä rooli saatetaan painottaa sitä.
Jos ei euro, voisiko meillä olla monivaluuttatilanne, jossa dollaria, euroa, jeniä, mahdollisesti Kiinan RMB:tä ja puntaa käytetään kaikkia maailmankauppoihin? Vastaus tässä on samanlainen kuin kysymys geopoliittisista liittoutumista. Se ei olisi täydellistä anarkiaa, mutta se olisi varmasti epäjärjestystä, ja maailman hallitukset ja tuottajat tunteisivat olonsa erittäin epämukavaksi puhumattakaan maailman eläkeläisistä.
Monissa suurissa maissa sekä tuotantonsa että kulutustasonsa ovat kasvaneet voimakkaasti. Otetaan niin sanotut BRIC-maat Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina, joissa asuu noin 60 prosenttia maailman väestöstä. Niiden tuotannon ja kulutuksen kasvu on johtanut uskomattoman lisääntyneeseen energian, raaka-aineiden, ruoan ja veden kysyntään. Jotain on annettava. Meillä voi olla merkittävä maailmanlaajuinen inflaatio, kun kaikkien näiden hyödykkeiden hinnat nousevat kasvavan kysynnän ja keinottelun vauhdittamana. Silloin meillä voi olla massiivista protektionismia, kun hallitukset pyrkivät turvaamaan omat hankintansa rajoittamalla kaikkea vientiä.
Mutta koska maailma on nyt tunnustanut niin kutsutun luottokriisin, todennäköisempi skenaario on akuutti deflaatio. Liiallinen inflaatio ja nimellinen deflaatio ovat yksinkertaisesti kaksi muunnelmaa maailman tuotannon vakavista rajoituksista ja vakavasta kurjuudesta suurimmalle osalle maailman väestöstä.
Kuten aiemmista kokemuksista tiedämme, tämä voi luoda arvaamattoman noidankehän. Meillä saattaa olla valtava ruoka- ja vesipula siellä täällä, mikä voi johtaa korkeisiin kuolleisuusasteisiin ja vakaviin lisäympäristökatastrofeihin.
Reaalitulojen pienenemisen kimppuun joutuneet hallitukset, joille kohdistuu paineita olla korottamatta kompensoivia veroja, voivat leikata kolmea avainaluetta eli koulutusta, terveydenhuoltoa ja vanhuuseläkkeitä. Mutta nämä ovat alueita, jotka osana maailman demokratisoitumista viimeisen kahden vuosisadan aikana ovat olleet keskeisiä vaatimuksia, joilla yleisö esittää vaatimuksia hallituksilta. Hallitukset, jotka eivät pysty huolehtimaan näiden kolmen yhteiskunnallisen uudelleenjaon muodon ylläpitämisestä, menettäisivät suuren legitiimiyden, ja seuraukset ovat epävarmoja kansalaiskapinaina.
Nyt tämä koko lyhyen aikavälin negatiivinen kuva on juuri sitä, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että järjestelmä on siirtynyt kauas tasapainosta siirtyessään kaaoksen tilaan. Kaaos ei varmasti koskaan jatku ikuisesti. Kaoottiset tilanteet synnyttävät lopulta oman ratkaisunsa siinä, mitä Prigogine ja Stengers kutsuivat "järjestys kaaoksesta" klassikkoteoksensa englanninkielisessä nimessä. Kuten kirjoittajat korostivat, kahtiajaon keskellä on luovuutta, on valinnanvaraa, mutta emme voi olla varmoja siitä, mitä valintoja tehdään.
Vasemmiston ja oikeiston välisessä maailmantaistelussa ensimmäiset kokivat huimaavan nousun 1945- ja varsinkin XNUMX-luvulla. Vasemmisto mobilisoi tukea laajasti ja erittäin tehokkaasti. Vuoden XNUMX jälkeisessä jaksossa tuli hetki, jolloin se näytti onnistuvan kaikkialla kaikin tavoin.
Sitten tuli suuret pettymykset. Valtiot, joissa antisysteemiset liikkeet tulivat valtaan tavalla tai toisella, olivat käytännössä kaukana siitä, mitä kansanvoimat olivat odottaneet ja toivoneet perustavansa. Ja olettamus näiden järjestelmien peruuttamattomuudesta osoittautui toiseksi illuusioksi. 1990-luvun alkuun mennessä riemuvoitto oli kadonnut maailman vasemmiston keskuudesta, ja sen tilalle tuli laajalle levinnyt letargia, usein tappion tunne.
Ja silti, kuten tiedämme, myöhempi maailmanoikeiston voitto hajosi, mitä mahtavimmin USA:n pysyvän keisarillisen maailmanhallinnan uusvakuutuksen täydellisessä fiaskossa. Vuoden 1994 zapatista-kapinasta Maailman kauppajärjestön vuoden 1999 Seattlen kokouksen onnistuneeseen sulkemiseen ja Maailman sosiaalifoorumin (WSF) perustamiseen vuonna 2001 Porto Alegressa, maailman vasemmisto nousi uudelleen esiin.
Elämme kaoottisessa maailmanympäristössä ja sitä on vaikea nähdä selkeästi. Se on vähän kuin yrittäisi edetä suuressa lumimyrskyssä. Ne, jotka selviävät molemmista, käyttävät kompassia tietääkseen, mihin suuntaan kävellä, ja tutkivat myös maata tuumaa eteenpäin varmistaakseen, etteivät he putoa johonkin reikään. Kompassi ohjaa keskipitkän aikavälin tavoitteitamme sellaisen uuden maailmanjärjestelmän, jota haluamme rakentaa. Edessämme oleva maa on pienemmän pahan politiikkaa. Jos emme tee molempia, olemme eksyksissä. Keskustelkaamme kompassin suunnasta jättäen huomiotta valtiot ja jättäen huomiotta nationalismin. Olkaamme kuitenkin tekemisissä valtioiden ja nationalismin kanssa lyhyellä aikavälillä, jotta vältytään rakoilta. Sitten meillä on mahdollisuus selviytyä, mahdollisuus saavuttaa se toinen maailma, joka on mahdollista.