Elämme myrskyisiä aikoja. Vuodesta 2011 lähtien jokainen vuosi näyttää tuoneen lisää mielenosoituksia, kapinoita ja kapinoita – ja 2014 ei ole ollut tässä suhteessa erilainen. Kuluneen vuoden aikana on todellakin nähty tähän mennessä vaikuttavimpia joukkomobilisaatioita ja joitain pysyvimmistä sosiaalisista levottomuuksista. Genie on päästetty irti pullosta ja kieltäytyy palaamasta sisään.
Samalla on selvää, että viattomuuden päivät ovat ohi. Rumpukierroksille tai loputtomille prosessin pohdiskeluille on vähemmän kärsivällisyyttä. Uusliberalistisen valtion hellittämättömän hyökkäyksen edessä mielenosoittajat yrittävät nyt vain turvata joitakin oikeudenmukaisen, inhimillisen ja demokraattisen yhteiskunnan alkeellisimmista aineksista. Miljoonat ovat marssineet vaatiakseen vastauksia Meksikossa kadonneen 43 opiskelijan tapaukseen, turvatakseen oikeuden aseettomille värikkäille ihmisille, jotka rasistinen poliisi murhasi Yhdysvalloissa, ilmaistakseen solidaarisuuttaan Kobanin sankarillisille kurdipuolustajille, pelastaakseen nälänhädän aiheuttamia ihmishenkiä. -lakkomaan vankeja Kreikassa, vastustamaan uusia rajuja protestinvastaisia lakeja Espanjassa - ja lista kasvaa jatkuvasti.
Olemme myös oppineet. Olemme kaikki nähneet, että viime vuosien toiveikkaat kansannousut ovat monilla osilla maapalloa kääntyneet ratkaisevasti huonompaan suuntaan. Egyptissä vuonna 2013 alkanut ilkeä vastavallankumous vahvistui Yhdysvaltain tukeman tyranni Abdel Fattah el-Sisin valinnalla tänä vuonna, mikä huipentui entisen diktaattorin Mubarakin äskettäiseen vapauttamiseen. Sillä välin Syyriassa kolme vuotta kestänyt sisällissota ja valtion raakuus ovat synnyttäneet hirviön – itseään kutsuvan Islamilaisen valtion – joka riehui kesällä Irakissa ja Kurdistanissa. Egyptissä, Libyassa ja muualla vastaavat äärijoukot ovat nousussa. Vallankumouksia ei pidä ottaa kevyesti.
Vuosi 2014 oli monella tapaa hyvin synkkä vuosi. Israelin hirviömäisen sodan välillä Gazassa siviililentokoneen ampumiseen Ukrainan yllä ja maailman kauhistuttavasta toimimattomuudesta Länsi-Afrikan ebola-epidemian edessä ja tuhansiin siirtolaisiin, jotka hukkuivat Välimeren rannikolla tänä vuonna. tuntui olevan vähän toivottavaa tai innostunutta. Jotkut upeimmista mobilisaatioista, Euromaidanin kapinasta Ukrainassa ja kuninkaallisista kapinasta ja sotilasvallankaappauksesta Thaimaassa Venezuelaa ravisuttaneisiin keskiluokan mielenosoituksiin, eivät olleet peräisin vasemmalta vaan oikealta.
Mutta vuonna 2014 nähtiin myös uusien progressiivisten voimien tasainen nousu. Kreikassa konservatiivien johtama hallitus kaatui, koska se epäonnistui uuden presidentin nimittämisessä, mikä laukaisi ennenaikaiset vaalit, jotka pidetään 25. tammikuuta, ja vasemmistoradikaalipuolueen Syrizan oli määrä voittaa. Espanjassa puolestaan tammikuussa perustettiin uusi vasemmistopuolue Podemos kilpailemaan eurovaaleissa, ja nyt, vajaa vuosi myöhemmin, se on jo ryntänyt ykkössijalle vaaleissa. Espanjalaiset aktivistit huomaavat toivottavasti "pelon vaihtavan puolta". Vuonna 2015 eurooppalainen säästödoktriini kohtaa tähän mennessä vakavimman haasteensa.
Kaikkein inspiroivimpia ovat kuitenkin edelleen tavalliset ihmiset, jotka vaativat oikeutta ja ihmisarvoa kaduilla. Tänä vuonna Meksikossa nähtiin suurimmat katumielenosoitukset sitten vuoden '68 ja vakavimman haasteen presidentti Peña Nietolle ja PRI:lle. Hongkongissa syntyi vakava demokratialiike, joka on monella tapaa yksi merkittävimmistä mielenosoituksista Kiinan hallitsemalla alueella sitten vuoden 1989 Tiananmenin aukion kapinan. Brasilialaiset jatkoivat miljoonien ihmisten menoa kaduille MM-kisojen aikana, kun taas bosnialaiset – ylittäen syvälle juurtuneet etniset jakautumat – puhkesivat hetkeksi täysimittaiseen työväenkapinaan aiemmin tänä vuonna.
Samaan aikaan Yhdysvallat on kokenut suoraa poliisin ja rasismin vastaista kapinaa Michael Brownin Fergusonissa ja Eric Garnerin New Yorkissa tapahtuneen poliisimurhan (ja sen jälkeisen murhaajien vapauttamisen) jälkeen. Erityisesti St Louisin esikaupunkialueella tapahtui pienimuotoinen kaupunkikapina kesän aikana, kun taas Bay Area on saavuttanut maineensa radikaalin aktivismin ja mustan vapautumisen pesäpaikkana useiden marssien, mielenosoitusten ja yhteenottojen myötä viimeisen kuukauden aikana. New York on ollut mobilisoimassa voimia jo viikkoja. Poliisin vastaiset mielenosoitukset jatkuvat kaikkialla maassa, kun kirjoitan näitä sanoja, eivätkä ne todennäköisesti laantuu lähiaikoina.
Silti kaikki yllä oleva selvästi kalpenee verrattuna sankarilliseen taisteluun, jota kurdit ovat käyneet tänä vuonna, päihittämällä kaikki todennäköisyydet ISIS:n karkottamiseksi heidän itsehallinnollisen Kobanin kantonin pääkaupungista. Tietysti Syyrian sisällissota – epäilemättä verisin vuosikymmeniin – tekee kurdien tapauksesta vertaansa vailla siihen tilanteeseen, jossa muut liikkeet joutuvat. Kaikista Rojavasta lähtevistä sankaruudesta ja vallankumoustarinoista on selvää, että kurdit edistyminen on edelleen epävarmaa, kun otetaan huomioon ISIS:n fasistiset tavoitteet, USA:n johtaman liittouman imperiaaliset tavoitteet sekä Turkin, Iranin ja Saudi-Arabian alueelliset tavoitteet. Silti kurdien kokeilu demokraattisessa autonomiassa seisoo edelleen loistavana toivon majakkana epätoivon autiomaassa.
Jos katson taaksepäin, vuosi 2014 on osoittanut meille jotain, se on se, että mitään rakenteellisia syitä, jotka johtivat vuoden 2011 jälkeiseen taisteluun, ei ole koskaan todella käsitelty. Maailman rahoitusjärjestelmän ja maailmantalouden vajoaessa edelleen kuiluun, kun taas valtion väkivaltaa kiihdytetään, jotta voidaan käsitellä lisääntyviä yhteiskunnallisia levottomuuksia, jotka johtuvat jatkuvasti kasvavasta sosiaalisesta eriarvoisuudesta, maailmanlaajuisesta joukkomielenosoituksista ja suoranaisista kapinat todennäköisesti vain lisääntyvät. Itse asiassa se näyttää nyt ainoalta tehokkaalta strategialta, joka pystyy palauttamaan "järjestyksen" tunteen muukalainen hallinto on egyptiläinen lähestymistapa: uhrata kaikki demokraattiset väitteet suoralla valtion sorrolla, jotta voidaan juurruttaa kaikkialle leviävä pettymyksen ja toivottomuuden tunne.
Hetken vuoden 2014 alussa maailma näytti kulkevan jälkimmäistä tietä - kohti yhä suurempaa masennusta ja demobilisaatiota. Mutta viime kuukaudet ovat antaneet toivoa siitä, että muutkin tulokset saattavat olla vielä mahdollisia, ei vain Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa, vaan myös Lähi-idän uusien sotien kauhujen keskellä. Todellakin näyttää siltä, että muutoksen tuulet pikkuhiljaa voimistuvat. Ympäri maailmaa ruohonjuuritason liikkeet näyttävät löytävän uudelleen jalansijansa. Mitä jos vuosi 2011 olisikin vasta alkua? Pelkkä ajatus laukaisee kananlihalle. Jos vuotta 2014 oli vielä edessä, mielenosoittajan vuosikymmen saattaa olla vielä edessämme. Ja kuka tietää, mitä mahdollisuuksia voi vielä olla takana?
Jerome Roos on politiikan ja yhteiskuntatieteiden tohtori tutkija Euroopan yliopistoinstituutissa ja perustajatoimittaja ROAR-lehti. Seuraa häntä @JeromeRoos. Tämä teos on alun perin kirjoitettu TeleSUR englanti.